sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sunnuntai Port Meadow'ssa

Sunnuntait ovat vakiintuneet päiviksi, jolloin teen pitkän ulkoilulenkin, juosten tai kävellen. Port Meadow'n alue on Jerichoa lähellä, itse asiassa Walton Streetiltä vain kivenheiton päässä. Vaikka Oxford ei ole suuri kaupunki, on keskustassa usein niin paljon väkeä, että jalankulkukäytävät ovat tupaten täynnä ja eteneminen on hankalaa. Kesällä on kielikurssilaisia ja turisteja isoina ryhminä, muina vuodenaikoina opiskelijoita, yliopistoväkeä, akateemisia käypäläisiä ja tietenkin vakituisia asukkaita.
 
En pidä tungoksesta ja koska pääkoppakin on välillä melkoisessa tungoksessa, hakeudun viikonloppuisin väljyyden ääreen. Erään rauhan tyyssijoista olen löytänyt Port Meadow'sta. Siellä on tilaa, vihreää, vettä, eläimiä, ihmisiä kävelyllä, lenkillä, piknikillä. Noilta lenkeiltä palaan aina virkistyneenä. Tänään otin kameran mukaan ja parituntinen meni nopeasti. Sää oli koleahko, mutta ei harmaa ja valo harvinaisen kaunis. Kuvat puhukoot puolestaan.
 














Perhe Oxfordissa ja sitten Suomeen lomalle!


Tässä hieman jälkijättöisiä tunnelmia viime kesältä. Kohokohtina kohtaamiset perheen kanssa: esikoinen Oxfordissa ja Lontoossa, sitten muu perhe, jonka kanssa asuttiin isoa taloa Sunderland Avenuella. Talo oli muuten entisen King Singersin jäsenen omistuksessa. Flyygeliä ja pianoa emme kuitenkaan juuri hyödyntäneet, mutta valtava puutarha oli kovassa käytössä, koska säät olivat lämpimät ja sateettomat, toisin kuin Suomessa. Perhe vieraili Lontoossa, Windsorin Legolandissa, Alan Touringin muistopaikassa ja monissa kohteissa myös Oxfordissa. Nuorimmaisen (8v) mielestä parasta olivat fossiilit ja dinosaurukset luonnonhistoriallisessa museossa sekä kaksikerroksisella bussilla ajelu. Perhelippu oli vuorokauden voimassa ja maksoi 7,20. Se osoittautui kätevästi, kun asuimme muutaman kilometrin päästä keskustasta. Minä kävelin töihin, jos liikuin eri aikaan. 
Kaksi nuorinta sairasti pienen kesäflunssan. Kovan kuumeen ja kurkkukivun takia tarkistimme päivystyksen sijainnin Headingtonista, mutta sinne ei onneksi tarvinnut lähteä. Meillä kävi vieraitakin, projektilaisia kävi katsastamassa jättimäisen puutarhamme sekä Matin kollega Andrea Bedfordista. Samalla juhlittiin heidän kirjasopimustaan hyvälle kansainväliselle kustantamolle. Minä ähräsin workshoppia varten omaa lukuani, mutta oli ihanaa, kun töistä tullessani kotona oli elämää. Tosin työskentelin paljon myös kotona.

Heinäkuun lopussa lähdimme koko porukka Suomeen ja nautimme kauniista loppukesästä. Mökillä pariviikkoinen vierähti kuin siivillä. Eniten nautin uudesta kajakistamme, millä innostuin tekemään pieniä retkiä järvellä, ja mustikoiden keräämisestä. Ylipäätään mökillä ja perheen kanssa oleminen sekä upeat ilmat saivat kaiken tuntumaan hienolta ja tärkeältä. Esikoinen ahersi kaupungissa marjanmyyjänä aiottua pidempään, koska marjakausi oli myöhässä, mikä oli harmillista, mutta saihan hän vaivanpalkaksi ensimmäisen oikean tilipussinsa. Saimme hänet lopulta pariksi päiväksi luoksemme, saunomaan ja sukuloimaan intensiivisesti. Sitten koittikin eron hetki, kun saatoimme hänet Amerikan koneeseen. Hän viettää vuoden Dallasissa, Texasissa, vaihto-oppilaana.

Säät suosivat perheen vierailua. Syötiin usein puutarhassa.

Perheen pääkokki pistää englantilaista keittiötä uuteen uskoon.
Loppuaikaan Suomessa sisältyi keikkaa Turun linnassa ja seminaaria Wolfenbüttelissa, Saksassa. Äkkiä olikin syyskuun alku ja lähdettävä  oli takaisin. Alkusyksy Oxfordissa tuntui miellyttävältä, sillä uusi asuntoni oli aivan lähellä työpaikkaa Walton Streetillä Jerichon kaupunginosassa, lähellä paikkaa, missä asuin kesällä korealais-englantilaisessa perheessä. Vuokraemäntä oli mukava ja säätkin suosivat. Opiskelijat eivät olleet vielä saapuneet, joten kaupungissa oli suorastaan väljää. Tein pitkiä päiviä muiden projektilaisten imussa,  mutta koetin pitää varani niskajumien ja muiden vaivojen suhteen, joten lenkkeilin ahkerasti Port Meadow’lla. Seuraava workshop syyskuussa meni jo rutiinilla. Samalla järjestimme isoa konferenssia maaliskuussa. Kaiken ohella piti kirjoittaa työhakemuksia, sillä tämän jälkeen muuta ei toistaiseksi ole tiedossa. Laskin eräänäkin viikkona 70 työtuntia ja päätin, etten yksinkertaisesti pysty sen päälle kirjoittamaan enää blogeja, vaan vaikka skypetän kotiin. Nyt ei ole enää yhtään konferenssia tulossa, vain omia, joten otan tässä vielä loppukirin. Nyt on oikea kamerakin mukana!  

Lähdössä Leedsiin heinäkuussa


Joskus ulkomailla oleskelun tärkeintä antia on se, että käsittää ja muistaa taas, että kaikkialla muualla käytännöllisyys ei ole välttämättä se ylin arvo, joka toimintoja ohjaa, kuten Suomessa. Ajatellaan nyt vaikka junalla matkustamista Britanniassa. Lipun saa kyllä ostettua etukäteen netistä, mutta sitä ei voi tulostaa tai saada sähköisesti, vaan se haetaan tunnusnumeroa vastaan aseman lippuluukulta. Selityskin on annettu: näin ei lippua voi unohtaa. Entä jos unohtaa tunnusnumeron? Kännykästä voi tietenkin tarkistaa, mutta akku voi loppua tai kännykkä lojua väärässä kassissa. Selitys ei vakuuttanut senkään vuoksi, että kun hain liput menomatkalle Leedsiin, sain samalla paluumatkan liput. Nehän voi helposti hävittää kolmipäiväisen konferenssin aikana, varsinkin kun lippuja meno- ja paluumatkalle tuli yhteensä kuusi kappaletta. Mikään niistä ei koskaan käynyt portteihin, josta pääsee laiturialueelle, mutta paikalla oli aina ystävällinen virkailija, joka lippuihin katsomatta päästi minut portista läpi. Lippuihin ei myöskään ole merkitty junan numeroa tai pääteasemaa, joten mikäli et satu tietämään, että Guildfordiin menevä juna on juuri se, mikä menee Oxfordin kautta, on tämäkin asia käytävä kysymässä joltakin, mutta sitä vartenhan asemalla on infopiste.

En myöskään tiennyt, että junien peruuntuminen on melko tavallista. En oikeastaan tiennyt sen olevan edes mahdollista, mutta näin kävi projektikollegoilleni, jotka junan viimehetkisen peruuntumisen jälkeen juoksemalla ehtivät Birminghamin junaan ja sieltä kotvasen odottelun jälkeen Leedsiin. Konferenssissa Leedsissä eräs puhuja myöhästyi omasta esitelmästään samasta syystä – juna oli peruttu viime tipassa. Meitä ulkomaalaisia toruttiin, että mitä te menette suoraan Oxfordista lähtemään, ensin täytyy mennä Lontooseen, koska sieltä lähtevät junat ovat paljon luotettavampia.

Minä en tullut Lontoosta, vaan Stanstedin lentokentältä ja pääsin mutkattomasti perille. Piipahdin Suomessa sukulaisen häissä, mikä olikin romanttinen pysähdys kaiken työnteon, matkustamisen ja ikävien uutisten keskellä. Lähipiirissä on tapahtunut kaksi kuolemantapausta lyhyen ajan sisällä. Matkustimme kesän ainoana hellepäivänä autolla Jyväskylästä Turkuun ja takaisin tulimme yöllä hirviä väistellen, mutta juhla Kakskerrassa oli ihana ja oli hauskaa tavata miehen sukulaisia, osa Australiasta asti. Seuraavana aamuna lähdin takaisin Englantiin Tampereelta ja taas kerran ajattelin, että tässä ei ole mitään järkeä.

Edellisellä viikolla esikoinen ”kyläili” ystävänsä kanssa luonani Oxfordissa. Olimme vuokranneet kaksi yläkerran huonetta englantilais-korealaisen perheen talosta. Työnteon lomassa harrastin tyttöjen kanssa turismia: osallistuimme opastettuun kävelyretkeen, jonka aikana näimme keskeiset colleget ja kuulimme, kuinka Oxfordiin pääsee opiskelemaan. Pääsykokeita ei ole, todistus ja haastattelu ratkaisevat. Eräs aasialaissyntyinen, kunnianhimoiselta vaikuttava äiti halusi kuulla prosessista perinpohjin, koska hänen poikansa on lahjakas matematiikassa. Poika oli mukana ja ehkä noin 10-vuotias. Kuuluisia tiikeriäitejä?

Piipahdimme jälleen Exeter Collegen kappelissa ja vasta nyt huomasin siellä William Morrisin suunnittelemat tekstiilit. Tyttöjä kiinnosti myös kasvitieteellinen puutarha ja luonnonhistoriallinen museo. Kasvitieteellinen puutarha ei ollut kovin iso, mutta tytöt katselivat tarkasti seuraavan kouluvuotensa kasveja: toinen on lähdössä vaihto-oppilaaksi Texasiin, toinen Brasiliaan. Minä ihailin englantilaisen cottage gardenin villiä charmia sekä ruusupuutarhaa, joka oli perustettu keskiaikaisen juutalaisen hautausmaan päälle. Yliopistolle kelpasi tuohon aikaan kaikki maa Oxfordista. Istuskelimme hetken ulkona joen rannalla ja katselimme vedessä puvut päällä kirmaavia opiskelijoita.

Luonnonhistoriallisessa museossa huomion veivät heti kättelyssä massiiviset dinosaurusten luurangot. Pysähdyimme myös fossiilien, kivien ja avaruuskivien ääreen. Kuvat nähtyään 8-vuotias juniori odottaa malttamattomana erityisesti dinoja ja avaruuskiviä. Tutustuimme myös biolääketieteen uusimpiin saavutuksiin muun muassa hapen ja unen merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille. Viimeisenä iltana yritimme taas mennä korttelin libanonilaiseen Al Shami –ravintolaan, mutta se ja moni muu paikka oli täynnä lukukauden loppumisen ja perjantain kunniaksi. Melko nälkäisinä ja jo lähes konfliktin partaalla päädyimme Oxfordin linnan sisäpihalle tapas-ravintolaan, jossa meille luvattiin pöytä pienen odottelun jälkeen. Siellä meidät tavoitti suruviesti ja tuntui oudolta, että olimme osuneet juuri espanjalaiseen paikkaan. Poismennyt oli suuri espanjalaisen kulttuurin ystävä – asunutkin siellä vuosia. Söimme paellaa, puhuimme puhelimessa ja yritimme kuulla jotakin viereisen riehakkaaksi käyneen hen’s party (naispuolinen polttariseurue) mekastukselta. Suru ja ilo lomittain, luopuminen, myös oman lapsen aikuistuminen, mennyt ja tuleva, huoli lähimmäisen jaksamisesta, kiitollisuus yhteisistä hetkistä läheisten kanssa ja laahuksena seuraava syyllisyys omasta poissaolosta ympäröivät sinä iltana Oxfordin linnassa. Seuraavana päivänä saattelin tytöt Lontoon bussiin haikeana, mutta onnellisena mukavasta viikosta. Muu perhe, esikoista lukuun ottamatta, joka töissä ja koiranhoitajana, tulee  Suomesta tänään. Kirjoittelen tätä junassa matkalla Leedsin konferenssista. Vuokrasimme ison ja hävyttömän kalliin talon vuokravälitystoimistosta, koska muutakaan ei näin isolle porukalle löytynyt. 

Huomenna pitäisi taas jatkaa kirjan kirjoittamista, ensi viikolla viimeinen workshop ennen lomaa.

Kasvitieteellisen cottage garden.


Kasvitieteellisen ruusutarhaa, joka on rakennettu keskiaikaisen juutalaisen hautausmaan päälle. Yliopisto  ns. lunasti itselleen lisämaata.

Luonnonhistoriallinen museo. Tytöt tunnistivat Galileo Galilein. Pihalla Charles Darwin, joka tarinan mukaan kävi väittelyn evoluutioteoriasta juuri  tällä paikalla.


Aamupalalla Nelson Streetin keittiössä Jerichossa.

Leedsin keskiaikakonferenssissa myytävänä oli kopio Anne Boleynin kuuluisasta  kaulakorusta. 

Jagellot tunkivat kanssamme jopa ruokapöytään.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Korppikotkaa silittämässä pubissa ja muita juhannustunnelmia

                                                                              
Monet suomalaisystävät ihmettelivät, enkö tule juhannukseksi kotiin. Vastaus oli sama kuin vappuna: täällä ei vietetä moisia juhlia. Erilaisia kokouksia, seminaareja ja tapahtumia projektille oli suunniteltu juuri näiksi päiviksi, joten täällä on oltava.

Juhannusaattona eli perjantaina projektissa oli jännittävä päivä, sillä tiimissä oli avoinna työpaikka, johon hakeneista kolme oli pyydetty haastatteluun. Meidän riviprojektilaisten tehtävänä oli juoda haastatteluun saapuneiden kanssa kahvia, saatella heitä eri paikkoihin ja yrittää katsoa, etteivät he törmäisi toisiinsa kriittisissä kohdin. Kierrätimme heitä työhuoneessa ja moni oli yllättynyt siitä, että Oxfordissakin työskennellään isoissa avokonttoreissa. No, tiiviissä projekteissa se voi olla perusteltua muutenkin kuin säästöjen kannalta, mutta jostain kai kertoo, että täällä(kin) osa paikoista on jatkuvasti tyhjillään ja ihmiset tekevät työnsä jossakin muualla, kotona tai kirjastossa (missä jokainen joutuu tietysti välillä työskentelemään tai ainakin käymään). Koska parhaimmillaan huoneessa on 15 ihmistä, olen pyytänyt kuulokkeita, mutta niitä ei ole vielä näkynyt, ehkä helpompi mennä ja ostaa itse.

Kello 17.15 (kyllä - kesäperjantaina, joka sattui olemaan vielä juhannusaatto) meillä oli vielä lyhyt kokous eli täällä ei liueta viikonlopun viettoon kuten Suomessa on tapana. Sitten istuskelimme  hetken työpöytiemme ääressä, mutta päivän kuohuttavat tapahtumat ja koko pitkä viikko aiheuttivat sen, etteivät työt enää sujuneet, ja päätimme lähteä vastapäiseen Royal Oakiin. Mukaan tuli ihmisiä saman rakennuksen Cults of Saints -projektista. Alustavasti tuumasimmekin, että yhteinen kollokvio tai seminaari dynastisista pyhimyksistä olisi paikallaan. Lupasin puhua Ruotsin kansallispyhimys P. Erikistä, jonka reliikkien säilytysastian Juhana rahapulassaan sulatti ja Katariina maksoi sitten uuden. Keskiaikaisesta Erikistä en väitä paljonkaan tietäväni, mutta tarkoitus olisikin tutkailla, miten hallitsevassa asemassa olevat käyttivät pyhimyskultteja poliittisesti ja muutenkin. Katsotaan.

Baaritiskille jonottaessani huomioni kiinnittyi suurehkoon laatikkoon, missä oli jokin pörröinen, vaalea eläin. Ensin ajattelin koiraa tai kissaa, kenties kania, mutta  sitten kuulin sen emännän puhuvan  ’vulturesta’. Kurkkasin laatikkoon ja korppikotkan poikanenhan se siellä! Yksilö ei vielä osannut lentää, joten sitä saattoi vielä pitää avoimessa laatikossa. Kyseessä oli kuulemma korppikotkan pojan ensimmäinen pubikäynti.

Muistin Ruotsissa nähneeni televisiossa erinomaisen mielenkiintoisen tv-keskustelun petolinnuista. Yhtenä osapuolena keskustelussa oli brittiläinen Helen MacDonald, joka oli kirjoittanut kirjan H is for hawk. Helen oli ollut nuorena töissä lintutalossa. Isänsä kuoleman jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen masennukseen ja huomasi ajattelevansa jatkuvasti haukkoja, joista oli kiinnostunut jo lapsena. Haukat, niiden hoitaminen ja kouluttaminen koituivat hänen pelastuksekseen. Minua kiinnostivat myös koulutuksen keskiaikaiset metodit, joista hän kertoi. Väitöskirja-aikoina lueskelin keskiaikaisesta haukkametsästyksestä ja -symboliikasta, kun yritin saada tolkkua erään naistrubaduurin haukkarunoista ja -kuvista. Kysyin korppikotkaa kanniskelevalta naiselta, tunsiko hän Helen MacDonaldin tarinan. Nainen otti kirjan laukustaan ja sanoi: - Pidän sitä aina mukanani. Siispä ote tuosta ihmeellisestä kirjasta, joka kertoo erään nykyihmisen luontosuhteesta varsin hienolla tavalla.

The goshawk is staring at me in mortal terror. Her eyes are luminous, silver in the gloom. Her beak is open. She breathes hot hawk breath in my face. It smells of pepper and musk and burnt stone. Her feathers are half-raised and her wings half-open, and her scaled yellow toes and curved black talons grip the glove tightly. It feels like I’m holding a flaming torch. I can feel the heat of her fear on my face. She stares. She stares and stares. Seconds slow and tick past. Her wings are dropped low; she crouches, ready for flight. I don’t look at her. I mustn’t. What I am doing is concentrating very hard on the process of not being there.

Kirja on voittanut useita palkintoja ja pidemmän otteen voi lukea esimerkiksi täältä http://www.thesamueljohnsonprize.co.uk/node/396. Täytyy ehdottomasti hankkia ja lukea.

Jo aiemmin olimme tehneet slaavilaisuustestin, jonka voitti ryhmän slovakki-jäsen, toiseksi tulin minä. Testistä kertoessamme mieleeni tuli slaavikyykky, jonka esittelin ja joka herätti ansaittua ihastusta. Jotkut tunnistivat sen idän paimentolaiskansojen asennoksi ja se paikannettiin myös Afrikkaan. Lopulta paljastui, että Venäjällä on kuin onkin jonkinlainen kyykkivä alakulttuuri. Kadulla kykkiminen alkoi huikoa, joten etsiydyimme majapaikkani lähelle libanonilaiseen Al-Shami -ravintolaan, josta olen kuullut paljon hyvää ja joka on ilta toisensa jälkeen täynnä. Meitä pyydettiin odottamaan kymmenisen minuuttia, mutta sen sijaan muistimme, että työpaikan jääkaapissa oli seminaarin jämätarjoiluja, joten lampsimme takaisin vanhan Radcliff Infirmaryn keittiöön, jonne ilta päättyi.

Juhannuspäivänä ihailin perheen lähettämiä tunnelmakuvia nuotion ääreltä miehen siskon mökiltä Höytiäisen rannalta - viileännäköistä, mutta kaunista. Lapset ja kaikki muutkin näyttivät kuvassa onnellisilta. Täällä päivä vaikutti sateiselta, joten hain lounasta toisesta libanonilaisdelistä ja painelin töihin. Reilun viikon päästä pitäisi olla toinen luku valmiina ja Leedsissä taas esitelmä uudesta aiheesta. Mieluummin etupainotteisesti  jne.

Tänään kävin pitkällä kävelyllä Port Meadowssa, joka on viimeiset 800 vuotta ollut kaupunkilaisten laidunnus- ja virkistysalue: edelleen molempia yhtä aikaa, lehmät ja hevoset laiduntavat koiria ulkoiluttavien kaupunkilaisten kanssa sulassa sovussa. Portit ja haat pitää vain muistaa laittaa kiinni, etteivät eläimet pääse karkuun. Piipahdin turistitoimistossa (missä turisteja riitti totta tosiaan!) hakemassa vinkkejä tyttärelleni ja hänen ystävälleen, jotka saapuvat ylihuomenna. Mukavaa! Tein ruokaa ja skypeteltiin pitkä puhelu. Ehkä vielä hetki töitä ja iltalenkille.

Tämä kirja täytyy lukea!

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Aamiaiskeskusteluja Jerichossa


Viimeiset viikot ovat menneet sumuisasti Oxfordissa ja Jyväskylässä, mikä ei ole paljoa haitannut, koska olen istunut lähinnä töissä. Roomassa saatu flunssa kesti parisen viikkoa, satoi ja oli kylmä, ja lisäksi kirjan ensimmäinen luku piti saada valmiiksi, joten päivät olivat pitkiä ja välillä yötkin. Teetä kului Cherwell Streetin projektin naispuolisten jäsenten kämpässä ja taisi mennä jokunen lasi viiniäkin. Projektin naisilla on tapana rentoutua tekemällä ruokaa pitkän työpäivän jälkeen ja syödä pitkään ja hartaasti.  Itse ajattelin etukäteen, että täällä Englannissa en sitten käytä kovin paljon aikaa ruuan laittamiseen, mutta toisaalta oli mukavaa kokata ja istua rauhassa pöydän ääreen. Sieltä noustuamme kello läheni usein puolta yötä, joten tähän blogiinkaan ei enää juuri ollut voimia.

Välillä olin Suomessa järjestämässä Nobility Reconsidered -konferenssia (10.-12.6), mikä menikin oikein hyvin, vaikka sää hieman viileä olikin. Päijänne-risteily oli eksoottista monille ulkomaalaisille osallistujille. Lohta ja muikkuja syötiin joka päivä ja mikä tärkeintä, konferenssissa oli todella mukava henki. Ja olivathan ne esitelmätkin mielenkiintoisia! Mielenkiintoisin palaute, minkä sain, tuli erään romanialaisen rouvan suusta - Sinä et ole kyllä oikea skandinaavi! Puhuimme pitkään ihmisten kohtaamisesta ja miten joskus aivan tuntemattomienkin kesken syntyy ihmeellinen yhteys.

Mieheni on joskus päivitellyt taipumustani löytää (muiden) puheliaiden naisten seuraan. Näin kävi myös nykyisen Oxfordin majapaikan suhteen.  Asun Jerichossa, keskustan ja työpaikan (entinen Radcliffen sairaala, jossa käydään joissakin vanhoissa Morsen jaksoissa) tuntumassa omakotitalon yläkerran huoneessa, missä on oma pieni parveke. Perheen äiti on korealaissyntyinen kotirouva, joka vuokraa poismuuttaneiden lasten huoneita. Englantilainen isä on töissä Koreassa professorina. Kaksi lasta asuu vielä kotona: vanhempi on töissä Oxford University Pressillä (lähes samassa korttelissa sekin) ja nuorin on lukiolainen. Aamiaisella puhuimme kauan suhteista lapsiin ja sopivasta liean mitasta. Hän pelkäsi liean olleen liian lyhyt (26-vuotias lapsi asuu edelleen kotona), kun taas minä edustan ehkä toista ääripäätä. Erilaisista elämäntilanteista ja kulttuureista huolimatta ajatuksemme kävivät hämmästyttävällä tavalla yksiin ja tunsimme ymmärtävämme toisiamme. Perheissä ihanteet ja tieto parhaasta mahdollisesta eivät aina kohtaa, vaan käytännöt voivat hyvästä tahdosta huolimatta olla jotakin muuta. Vuokraemäntäni sanoi antaneensa lapsille kaikkensa, mutta olevansa silti epävarma ”lopputuloksesta”. Täällä kilpailu on kovaa koulussa ja töissä ja kunnianhimoisten perheiden lapset stressaantuneita, mikä kanavoituu tietenkin kotona olevaan äitiin. Minäkin annan kaikkeni sen minkä fyysisesti ja usein varmasti myös henkisesti poissaolevana pystyn. Mies kantaa arjen läsnäolosta leijonanosan. En tiedä, mihin se riittää, mutta toivon tietysti todella, etten aiheuta omalla toiminnallani korvaamatonta mitään jälkeä aikaan lapsissani. Riittämättömyys, se meitä kaikkia äitejä yhdistää! Näen tunteessa kuitenkin myös hyvää, se kertoo jonkinlaisen herkkyyden olevan olemassa. Ei kai itsekriittisyydessä ole mitään pahaa, kunhan se ei ole liiallista. Mutta nurkan takana kurkkii, myönnän.

Tänään on toivottavasti yhtä kiva päivä kuin eilen. Alkukesän lausuntojen kirjoittamisen, hakemuksien tekemisen, konferenssivalmistelujen ja jopa työhaastatteluun valmistautumisen jne. jälkeen nyt voisi olla viikko, jolloin saan tehdä vain tätä yhtä asiaa: tutkia ja kirjoittaa. Siihen liittyen yhden esitelmän valmistelua heinäkuun alkuun Leedsiin sekä kirjan toinen luvun kirjoittamista. Mutta kaikki samaa teemaa, mikä tuntuu todella etuoikeutetulta!



 
Keittiön ruokapöytä.
 
Korealainen tiskiharja.
 
Tässä talossa tehdään paljon itse ruokaa
 

Näkymä parvekkeeltani.
 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Exceleitä, osteopaatti ja nuori Morse - pankkitilin jos vielä saisi!


Äiti on nyt ollut Oxfordissa pari viikkoa. Aika on mennyt flunssaa, sadetta ja niskavaivoja potiessa, ikävääkin, mutta samalla on pitänyt huhkia töissä. Täällä on tapana kirjoittaa ”paperi” harva se viikko, jos ei muuta, niin vähintään raportti tutkimuksen edistymisestä. Tapaamme viikoittain seurantakokouksessa tai lounaalla. Workshoppeja pidetään kerran kuussa. Käytetyt lähteet excel-taulukoidaan yhteiseen käyttöön, mihin en oikein vielä ole oppinut. Aikaa on ainakin näin aluksi kuulunut hallinnollisiin rutiineihin. Ehkä paljastavaksi esimerkiksi riittää matkalasku: päivärahoja ei makseta, mutta paikasta riippuen 20-30 puntaa voi vähentää ruokakuluja ym. päivää kohti. Tähän tarvitaan tietysti kuitit. Eli joka ikisestä lounaasta, juodusta kahvikupista, ostetusta sämpylästä ja banaanista täytyy olla kuitti. Ilman muuta, mutta sitten työ vasta alkaa. Kulut ekselöidään (täällä tosiaan tunnutaan pitävän niistä) jokainen salaattiannos ja jukurtti erikseen ja koska arvonlisäveroa ei korvata, täytyy merkitä tarkasti tuotteen laatu. Sitten vain muistelemaan, että minkälaista evästä tuli ostettua ja ekselöimään. Alle viikon reissun kuluista sain tähän tuhrattua eräänä sunnuntaina neljä tuntia, kämppäkaverini oli useamman viikon arkistomatkalla ja hän teki laskua koko viikonlopun kotona, ehkä parin työpäivän verran. Sitten projektisihteerimme käy vielä kaikki kuitit läpi, ottaa selville alvit ja laskee erotuksen. Suomalainen yliopistohallinto päivärahasysteemeineen alkaa tuntua hyvinkin kevyeltä!

Pankkiin lähden huomenna kolmatta kertaa yrityksenäni avata tili palkanmaksua varten. Ensi kerralla ei ollut todistusta väliaikaisesta majapaikasta (kuuluisa utility billkin olisi käynyt, mutta eiväthän laskut tule nimelläni, koska asunto on tosiaan tilapäinen). No, työnantaja kirjoitti todistuksen, missä vakuutetaan minulla olevan väliaikainen katto pään päällä. Tarkkasilmäinen pankkivirkailija kuitenkin huomasi, että passissa näkyvää toista etunimeä ei ollut merkitty todistukseen kuten ei myöskään tietoa siitä, että työskentelen kokopäivätoimisesti. - En voi myöntää teille tiliä, mikäli passissa on eri nimi, pankkivirkailija totesi. - Saatatte myös työskennellä puolipäiväisesti. Asia ei käy valitettavasti todistuksestanne ilmi. Nainen varasi minulle kolmannen tapaamiskerran. Kysyin olivatko tarvittavat tiedot nyt varmasti tässä ja hän vakuutti, että näin olisi. Kysyin, miksei heti ensimmäisellä kerralla kerrottu, mitä tietoja tarvitaan. Työnantajan kuulemma pitäisi tietää. Varmuuden vuoksi kirjoitin kolmannen kirjeen yliopiston hallintoon itse ja projektisihteerimme kävi hakemassa siihen johtajalta allekirjoituksen. Menen hakemaan sen huomenna sihteeriltä, jonka työhuone on parin kilometrin päässä. Hieman stressaa, koska kirjan ensimmäisen luvun pitäisi kohta olla valmis. IT-kaverikin kävi asentamassa erilaisia nettiyhteyksiä ja tulostusmahdollisuuden, mihin ei mennyt onneksi kuin puoli päivää. (Sopimiseen sihteerin kautta taisi mennä vähintään yhtä kauan). Naapuripöydän vandaaleja tutkiva kollegakin pyysi saman tien tulostusmahdollisuutta. Hän on ollut täällä töissä lokakuusta.

Kun sain niskat kuntoon osteopaatilla (loistava Tom Bedford St Clements Streetillä - krunks ja pää kääntyy taas!) elämä alkoi tuntua huomattavasti valoisammalta. Sadekin väistyi ja aloin ymmärtää paremmin projektin työskentelytapoja. Päivät ovat työhuoneella pitkiä, mutta täytyy tunnustaa, että välillä katselen asuntoja ja hoitelen muita asioita, koska kotiin ei ole kiire. En kyllä pidä siitä, että työpaikka on eräänlainen vapaa-ajan viettopaikka myös, mutta etenkin nuoremmille tutkijoille se sitä tuntuu olevan. Illalla slovakialaisen kämppikseni Stankan kanssa teemme ruokaa ja juttelemme. Se, joka ei kokkaa, tiskaa. Tänään laahustin työpaikalta kahdeksan jälkeen aikomukseni haukata jotakin nopeaa, mutta pyörähdin Cowley Roadin Tescon kautta palak paneer -tarvikkeet kainalossa ja yllätin Stankan, joka tuli töistä vielä myöhemmin. Iltarutiineihin kuuluu molempien skypettely. Toisesta huoneesta kuuluu slovakinkielinen rupattelu, toisesta suomen.

Opiskelutoverini Minnan vierailu kumppaninsa kanssa oli tervetullutta vaihtelua.  Musiikkia etsiskellessämme osuimme Exeter Collegen kirkkoon, missä oli alkamassa helatorstain messu. Koska pappi mainosti kuoroa, jäimme. Minä ja Minna kuskailimme erittäin jännittyneinä ehtoollisastioita alttarille papin pyynnöstä. Jälkikäteen kaikki palkittiin kuohuvalla. Nepalin maanjäristyksen uhreille kerättiin samalla rahaa. Mutta kuoro oli upea ja kokemus muutenkin hieno. Sen jälkeen kelpasi istahtaa Turf Tavernissa, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta. Suurimmaksi osaksi pubi on ”uudempi”, 1600-luvulta, mutta pitkien kannattaa varoa päätään, sen verran matalalla katto on. Sanoin elämäni ensimmäistä kertaa macaroni & cheeseä, se oli justiinsa sitä, eikä yhtään enempää, mutta lämmitti mukavasti koleassa illassa. Kävelyretkellä  joen varrella kuulin onnistuneesta Morse -kierroksesta. Näimme soutujoukkeita ja puntingia (pitkän salon avulla veneen työntelyä). Sitten olikin iltapäiväteen aika. -How posh, sanoi kämppikseni, joka juo itse teetä jatkuvasti.

Niskojen ja flunssan parannuttua otin Tom Bedfordin sanoista onkeeni ja aloin lenkkeillä. Vieressä on South Park -puisto, jota on kiva kiertää ympäri. Sunnuntaina kiersimme Stankan kanssa Port Meadow’n lenkin kanavien ja niittyjen poikki. Näimme lehmiä, hevosia, perheitä ja koiria. Podin koti-ikävää ja päätin viedä lapsetkin sinne. Ihana paikka. Kävelimme 14 kilometriä ja kotimatkan kruunasivat vielä Endeavourin (Nuori Morse) kuvaukset Queens Lanella. Kaksi yötä kotimatkaan.

 

 

 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Äiti oikeasti Oxfordissa: statusesineitä




Vihdoinkin täällä! Tosin alku olisi voinut olla parempikin. Saavuin hirvittävässä flunssassa, pidin ensimmäisen paperini yliopistolla suurin piirtein paperitollot nenässä. Edellisenä päivänä olin lentänyt Tampereelta Stanstediin (joka ei ole aivan ”Lontoossa”, odottanut pari tuntia ja köröttänyt 3,5h bussilla Oxfordiin. Sitä edellisenä päivänä olin lentänyt Roomasta Jyväskylään, jotta ehtisin olla perheen kanssa edes yhden yön. Ja se oli viisas päätös, sillä oli ihana käydä kotona! Sitä paitsi Roomassa sattui olemaan tuttu opettaja koululuokkineen ja pääsin heidän bussinsa kyydissä Helsingistä Jyväskylään eli olin kotona puolitoista tuntia aiemmin kuin mitä olisin ollut junalla. Siis iltayhdeksältä kotona ja aamuyhdeksältä takaisin juna-asemalle ja Tampereelle. Koira kävi taas liikuttavalla tavallaan istumassa matkalaukussa kuin sanoen: minä mukaan! Käsimatkatavaraan (Ryanair) runttasin äkkiä mitä runttasin ja huomasin, että lämpimämpiä vaatteita täällä ainakin tarvittaisiin. Rooma-hepenet kuten pellavahousut ja lyhythihaiset paidat tuntuvat aivan naurettavilta. Tilasin kotoa farkut, hupparin ja villasukat tulemaan postissa suomalaisen kirjallisuuden lisäksi. Kämpässä ei ole telkkariakaan, joten pöpiksi tulee, jos puhutaan kämppisten kanssa vain projektista ja tehdään töitä. Sitä paitsi jotenkuten suomen kieltäkin pitää ylläpitää ja asia on vain niin, että jokailtaisesta kaunokirjallisuuden lukemisesta en luovu.

Eilen kävin hieman kävelemässä, löysin takin taskusta hanskat ja puin ilahtuneena ylleni. Paikalliset kävelivät tietenkin sortseissa ja minihameissa, sillä brittejä ei näytä palelevan ollenkaan. Täällä vapunpäivä oli työpäivä (meillä oli workshop), tosin opiskelijat olivat hyppineet aamunkoitossa Magdalen Bridgeltä veteen, mikä tuntuu olevan yli- ja poikkikansallinen harrastus. Ainakin Savonlinnassa muinoin heitettiin ainakin vuoden Musta pässi linnan virtaan ja se on kyllä vapun aikaan paljon kylmempi kuin Thames!

Edellisen kerran vierailin täällä Marrying Cultures -konferenssissa pari viikkoa sitten, jolloin meitä hellittiin paitsi kukkaloistolla myös lähes helteisillä säillä. Reissu jäi mieleeni myös kenkäepisodista: olin perinyt erään tuttavan jäämistöstä YSL-kengät, jotka olivat jääneet käyttämättä. Nappasin ne mukaan ja ajattelin, että ne täydentäisivät muuten melko casual-henkistä matka-asustustani sopivasti. Kengät ovat ehkä 80-luvulta, kevyet ja kankaiset, minua oli aiemmin häirinnyt merkin näkyvyys, mutta nykyisin monet asiat häiritsevät paljon vähemmän kuin ennen. Tyytyväisenä puin ne jalkaani ja lähdin tallustelemaan kohti officea. Poikkesin matkan varrella hoitamassa muutaman asian ja kun saavuin vanhan Radcliffe -sairaalan kohdalle, missä työhuoneemme sijaitsevat, huomasin toisen kengänpohjan olevan irti. Kävellessäni se päästi paukkuvaa ääntä. Rakennuksen vahtimestari naureskeli peittelemättä nähdessään minut. Ole tässä sitten vakavasti otettava tutkija! Kysyin, olisiko hänellä liimaa. Etsimme erinäisistä varastoista, mutta emme löytäneet. Työhuoneella tunnukseni eivät vielä toimineet, joten en päässyt nettiin etsimään suutareita. Työtoverini ystävällisesti kertoivat, että läheltä löytyi yksi. Painelin sinne, mikäli lonksuvalla kengällä kävelyä voi sellaiseksi kutsua. Pohja oli nyt lähes kokonaan irti.

Ystävällinen suutarinrouva selitti, että he vain välittivät suutarinpalveluita kolmannelle osapuolelle, eikä heillä ollut minkäänlaisia välineitä. Kysyin, mistä mahtaisin löytää liimaa ja minulle neuvottiin kauppa. Kun saavuin perille, myös toisen kengän pohja läpsyi. Ilmeisesti vintage-kenkien liimaus oli päässyt pahasti kuivumaan vuosikymmenten saatossa. Menin Radcliffen ohi ja vahtimestari huusi perääni jotakin ilmeisen huvittavaa. On yllättävän vaikeaa säilyttää arvokkuuttaan, kun molemmat kengänpohjat ovat kiinni ainoastaan kärjistään. Olin kaukana majapaikasta ja konferenssi  kohta alkamassa. Laahustin lähimpään kenkäkauppaan ja ostin mustat kiina-tossun tapaiset kangaskengät. Niin kuin olin onnellinen siitä, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Tai ehkä YSL-tyyli ei vain ole luotu meikäläiselle. Ystävättäreni Eeva totesi naulan kantaan (siis tosiaankin kaikella ystävyydellä): ylpeys käy lankeemuksen edellä!

Konferenssi oli kuninkaallispitoinen ja kuuntelimme, minkälaisia statusesineitä aikanaan harrastettiin (ennen YSL:ää): maalauksia, kirjoja, posliinia jne. Konsertin päätteeksi Exeter Collegen kirkossa oli konsertti, joka liittyi teemaan: uuden ajan alun hovimusiikkia Italiasta ja nimenomaan naissäveltäjiltä, Francesca Caccinilta (1578-n.1640) ja Barbara Strozzilta (1619 –1677). Caccini sävelsi erityisesti oopperoita, Strozzi taas oli säveltäjä ja sopraano, jota aikalaismiessäveltäjät nimittivät kurtisaaniksi. Strozzi sävelsi lähinnä maallista musiikkia, mutta konsertissa kuultiin hengellinen ”O Maria”. Laulut esitti Marrying Cultures -projektin jäsen Maria Skiba ja häntä säesti uruilla projektin webbisivut suunnitellut David Allen. Monitaitoista porukkaa! Yksityiskohtana juuri ennen konsertin alkua helikopterit alkoivat jytistä kirkon yläpuolella: kunnianarvoisa Hotel Randolph ja ehkä vielä tunnetumpi Morsen baari olivat tulessa. Paikka on edelleen suljettu ja koko kattokerros näytti palaneelta.

 

Huomenna (tänään 4.5.) olen antanut itselleni luvan tehdä töitä, vaikka on bank holiday. Flunssa on jo parempi ja kirjan kirjoittaminen odottaa. Parasta viikonlopussa: skypettäminen äsken kotiin ja puutarhan ihailu huurtuvasta keittiön ikkunasta.