Isabellan, Birgitan ja vähän Victoriankin salaisuuksia

Se, mikä matkoilla on usein mukavaa, on uusien ihmisten tapaaminen. Koska työni on melko yksinäistä, ilahdun pienistä juttelutuokioista. Upsalan ja Vadstenan majapaikat ovat olleet pikemminkin majatalon tai hostellin tapaisia paikkoja, missä on ehkä helpompi heittäytyä juttusille kuin hotellissa. Upsalassa viereiseen pöytään sattui puhelias mies, joka alkoi jututtaa kaikkia äänen- kantomatkan päässä olevia. Yhtäkkiä olimme keskustelun pyörteissä: bangladeshilainen lääkäri, joka oli Ruotsissa konferenssissa, saksalainen nuori nainen, joka edusti urheiluvaatemerkkiä ja minä. Lyhyessä hetkessä kuulin paljon uudesta tekniikasta, jota käytetään kasvaimen poistamisesta kallon sisältä ja jotakin myös siitä, mitä urheiluvaate-edustaja tekee ulkomailla.

Upsalan yliopistonkirjastossakaan ei ollut vierailijoille nettiyhteyttä ja koko rumba alkoi hieman kyllästyttää: tietokone ja kamera sylissä, samoin lompakko ja puhelimet (miksei naisten vaatteissa ole taskuja?) sekä kirjat, joista haluaa kopioita. Jätä kirjat jonnekin (piippaavat portilla) ja mene eteiseen, missä vahtimestari lataa kopiokorttiin haluamasi määrän. Sitten koko kuorman kanssa jonottamaan kopiokoneelle. Yleensä vältän kopioimista, mutta nyt aikataulu on niin tiukka, eikä tänne tule ehkä pian tultua uudestaan, niin sorruin. Kävin vielä syömässä Katedraalikahvilassa mainiota tuorehernekeittoa ja sanomassa Katariinalle näkemiin. Työmiehet naureskelivat, toki hyväntahtoisesti, kun kerroin, että tulin vain sanomaan hänelle hei. Sitten suunnistinkin kohti Strängnäsiä.



Strängnäsin rantakatua ja huom. sivukujan epäkäytännöllinen nupukiveys.
 Jossain muualla olisi laitettu asfaltti.



Historian luennoilta tuttu (Kustaa Vaasa täälläkin), mutta ennen kaikkea suloinen pieni kaupunki järven rannalla. Majapaikkani oli aivan rannassa ja kahdesta ikkunasta näkyi järvelle. Huone oli ihastuttava, siisti ja kaunis ja osasin arvostaa myös omaa kylpyhuonetta. Rauha oli taattu, sillä Lilla Hotelletin neljässä huoneessa ei ollut muita. Omistaja Chanitasta tuli jotenkin mieleen oma sisareni, tumma, rauhallinen ja hymyilevä. Hänellä voisi hyvinkin olla tällainen paikka, mikäli harrastaisi hotellinpitoa! Huoneen kirjahyllystä löysin vanhoja kotiseutukirjoja, joista löysinkin kuvauksia mm. Katariinan tyttärestä Annasta, hänhän oli syntynyt Södermanlannissa. Annan veljeä Sigismundia on kotiseutukirjoista turha etsiä (vaikka hänkin oli 

syntynyt alueella, tosin eri linnassa kuin Anna) södermanlantilaisten joukosta, sillä Sigismund oli katolinen. Anna taas äitinsä kasvatuksesta huolimatta valitsi luterilaisuuden.


Kirkkoa kohti.

 

Aamulla lähdin Strängnäsin kirkkoon. Kirkon vaikuttavin henkilö oli ilman muuta Kaarle IX, joka on haudattu sinne. Hänen muistomerkkinsä on valtavankokoinen hevonen ratsastajineen sotisovassa, ei kovin kirkollinen aihe. Lisäksi näyttää, että hevonen ratsastaisi vieressä lepäävän pienen Isabellan yli. Isabella oli Katariinan ja Juhanan ensimmäinen lapsi, joka syntyi heidän ollessaan vankeina Gripsholmin linnassa lähistöllä. Isabella ei ehtinyt täyttää kahta vuotta, kunnes kuoli. Hänen hautamuistomerkkinsä on kuitenkin yksi kauneimpia näkemistäni. Flaamilaisen Willem Boyn veistämän muistomerkin yksityiskohdat ja tietty tunteellisuus kertoo siitä, että lapsista - perillisistä - kyllä välitettiin. Ehkä muistomerkit asetettiin tarkoituksellisesti vastakkain: suvun voittajahaara vastaan häviäjä, pieni - iso, suojaton ja paljas - haarniskalla suojattu. Ilmeisesti Kaarlen muistomerkki on ollut muistakin uhkaava, sillä hevosen ympärille lisättiin myöhemmin aita.

Isabella ja Kaarle IX Strängnäsin kirkossa.
 

Riimukivi kirkon sokkelissa.

Iltapäivän odotin junan lähtöä kaupunginkirjastossa etsimässä tietoja muistomerkistä - niitä löytyi kovin vähän. Sen sijaan Kaarlen muistomerkkiä koskevasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa kokonaisen oman kirjan.




Jokainen Strängnäsin kirkossa kastettu lapsi saa muistoksi
pienen lasienkelin, joka on tehty Betlehemissä kerätyistä pulloista. 




Kaupungissa pitää olla Vasagatan.










Seuraava kohteeni oli Vadstena, birgittalaisuuden pääpaikka, missä Katariina ja Juhana oleskelivat silloin tällöin. Luostarin abbedissoista erityisesti eräs Katariinan kaima oli heidän kanssaan läheisissä väleissä. Pariskunta tuki taloudellisesti luostaria aikana, jolloin niiden toimintaa oltiin lopettamassa. Heidän aikanaan sinne saatiin lupa ottaa taas uusia noviiseja, minkä Kustaa Vaasa oli kieltänyt. Katariinan kuoltua v.1583 ja Juhanan avioiduttua uuden, protestanttisen kuningattaren kanssa, luostarin toiminta hiipui ja loppui v. 1590.

 

Nyt siellä elää muutama sisar, joista sisar Marja-Leena kertoi Roomassa, että toiminnan kannalta enemmänkin voisi olla. Muutoin luostari ja varsinkin sen ympärille kehkeytynyt matkailu näyttää varsin vireältä. Kaupunki on osannut tuotteistaa luostarin kulttuuriperintöä: luostarinliljat, jotka juuri nyt kukkivat, lähtevät turistien matkaan niin magneetteina, pöytäliinoina kuin vihkojen kansinakin. Hengellisen matkailun (pyhiinvaellukset, retriitit, vapaaehtoistyö luostarissa) lisäksi alueelta löytyy hulppea luostarihotelli. Pyörähdin ovella ja "gregoriaaninen" versio kappaleesta We're in heaven sai minut vetäytymään äkkiä takaisin. Viereen rakennetaan luostari-spata. Sinänsä se sopii ajatukseen luostarista erilaisten hyvinvointipalvelujen tarjoajana, ajatellaan nyt vaikka keskiaikaista lääkintää.

Minun majapaikkani täällä oli taas hieman vaatimattomampi, matkustajakotityyppinen vanha puutalo. Vieressä asuu pysyvästi ruotsalainen pikkulapsiperhe, jonka pikkuiset onneksi nukkuvat yönsä hyvin. Aamupalalle mennään alakerran keittiöön ja amiaisen saa valmistaa ihan itse. Aamulla siellä oli teatterilaisia, jotka harjoittelevat täällä vierailuprojektiaan. Eräs heistä jäi juttelemaan ja siitäkin tuli jotenkin tuttu olo, asuuhan naapurissani teatteri-ihmisiä. Taitaa olla ikävä kotiin ja läheisiä. Koska oli sunnuntai, eikä arkisto, eikä linnakaan auki, vietin koko päivän tylsästi koneella töitä tehden. Illalla kävelin hakemaan noutokiinalaista, koska se oli ainoa paikka, joka oli enää auki, missäpä muualla kuin Nådendalsvägenillä!



Olen pitänyt kirjaa todellisista työtunneistani. Molemmilla viikoilla saldoksi tuli melko tarkasti 50 tuntia. Mukaan laskin vain ne tunnit, jolloin oikeasti työskentelin, en esim. ruoka- tai kahvitaukoja, perheen tai kavereiden kanssa viestittelyä, blogin kirjoittamista tms. Taidan ottaa tuon pysyväksi tavaksi.

Kotona mies ollut matkoilla, joutui lähtemään viideltä aamulla ja isommat hoitivat nuorimman hienosti kouluun. Sama kuulemma huomenna.  Tänään nuorimmainen pääsi "iskän" ja tämän työkaverin kanssa seuraamaan ampumahiihtoa Kontiolahdelle ja oli ollut kiva reissu. Tuliaiseksi toivottiin mm. kännykänkuorta ja Victoria's Secretin body mistiä - mistähän niitä saisi? Täällä myydään lähinnä pyhiinvaellusmerkkejä, pitsejä ja niitä liljamagneetteja. 





Tukholmasta Upsalaan

On kiva tietää, ettei ole yksin tämäntyyppisessä elämäntilanteessa. Esimerkiksi kollegani Ulla on töissä Tukholman yliopistossa, mutta perhe asuu Britanniassa. Kuten hän blogissaan kirjoittaa, vertaistuki on missä tahansa työpaikassa ja tilanteessa tärkeää. Samasta osoitteesta voi lukea myös lauantai-illanvietostamme: http://landscapeperceptions.blogspot.com/…/peer-support.html Päivää piristi myös puhelimeen ilmestyneet kuvat koiralenkillä metsässä.

Katarina Sunesdotter. Haudattu 1200-l Gudhemin
 luostariin, nyt Historiska museetissa.

Sunnuntaipäivän vietinkin museoissa: Historiska museet, Tre Kronor, kuninkaanlinna ja sen aarrekammio sekä Myntkabinettet eli rahamuseo. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, tukholmalaisia ja turisteja parveili ulkona kaupungilla. Anti museoissa ei ollut järisyttävä, jotakin pientä löytyi kaikista paitsi Historiska museetista. Siellä lyöttäydyin kuitenkin naisten päivän teemaopastuksen ryhmän mukaan ja tutustuin mm. keskiaikaiseen mahtinaiseen nimeltä Katarina Sunesdotter. Myöhäisemmästä kaimastaan oli vain lattiassa nimi ja vuosiluku. Museo oli ruotsalaisen tapaan hyvin interaktiivinen. Harmi, etten ehtinyt viikinkikylään (sinne lasten kanssa), mutta rokokooperuukkeja en voinut sivuuttaa kokeilematta. [Tom Hulcen naurua Amadeuksesta] 



Vähän rokokoota tähän touhuun!

Parasta antia oli ehkä kuninkaallisen aarrekammion (Skattkammaren) virkailijan tai oppaan kommentti. Esillä oli Juhana III:n toisen vaimon, Gunilla Bielken regaaliat (kruunu, valtakunnanomena ja valtikka) ja kun kysyin, käyttikö Katariina J:kin niitä, ei virkailija osannut vastata. Kysyin olisiko heillä jotakin kirjaa tai tutkimusta regaalioista. Ei ollut, mutta virkailija totesi, ettei Katariina loppujen lopuksi niin tärkeä ollutkaan. Kertooko tämä laajemmin ruotsalaisten asenteista?

Rahamuseossa en ollut aiemmin käynytkään. Sieltä löytyi myös maailman painavin raha, josta Mirkka Lappalainen on kirjoittanut suomeksi. Lapsia olisi varmasti kiinnostanut myös säästölipaskokoelma, joka sisälsi paljon muitakin kuin possuja, mm. kuopuksen suosikin Roope Ankan. Otin Juhanan aikaisista kolikoista kuvia ja löysin myös Katariinan. Patteri loppui juuri sopivasti ja kävelin Coopin kautta hotelliin.

Yritimme skypettää, mutta loppujen lopuksi huonojen yhteyksien vuoksi puhelimetkin olivat käytössä. Kuopus oli ollut partioleirillä, vanhimmalla treenitauko ja hänkin kotosalla. Yksi oli flunssan kourissa, toisella seuraavana päivänä kokeet. Eli melko tavallista. Koiraa roikoteltiin kuvaan, mutta se ei reagoinut ääneeni mitenkään.

Maanantaina työskentelin vielä kirjastossa ja minua haastateltiin suomenkieliseen Sisuradioon. Illalla hyppäsin junaan ja tulin tänne Upsalaan. Hotelli on astetta vaatimattomampi, ei omaa vessaa, eikä suihkua. Hyvä niin, koska ennakkokaan ei vielä ole tullut, vaikka anoin sitä kuukausi sitten. Täällä kuitenkin voi pyykätä, mikä on hyvä, sillä kaikki vaatteet on jo käytetty ja nyrkkipyykkiäkin pesty.

Ulkomailta tulleen tutkijan painajainen - remontti!

Aamulla ryntäsin kirkkoon lievän kiihtymyksen vallassa. Upsalan tuomiokirkko on pohjolan suurin ja korkein eli jo itsessään vaikuttava. Kävin siellä muutama vuosi sitten, mutta nyt oli tosi kyseessä, onhan siellä Katariina J:n hauta monien muiden merkkimiesten ja -naisten lisäksi. Varustautuneena kameroineni ja tietokoneineni huomasin hyvin äkkiä, että paikassa oli remontti käynnissä. Ns. Jagellonican kappeli oli suljettu töiden vuoksi. Hetkeksi kylmät väreet kihosivat iholle, mutta ei muuta kuin etsimään henkilöä, joka tietää asiasta jotakin. Löysin suntion, joka sanoi vain, että jasså, yritähän sopia sinne työmiesten joukkoon. Korjaavat ja puhdistavat urkuja, joten kaikki sähköjohdot ja -kaapelit piti irrottaa. Työmiehet suhtautuivat oikein ymmärtäväisesti ja vilkuttelivat nosturistaan kun kuvailin hautaa kaikista kulmista. Kävi mielessä pyytää päästä nosturin kyytiin, olisi saanut hyviä kuvia lintuperspektiivistä, mutta en olisi uskaltanut mennä, vaikka olisivat ottaneetkin. Liikuttavin oli muistokirjoitus, joka alkoi jotenkin näin (ulkomuistista): ”Sinä kulkija, joka ihmettelet, kuka olen tai kuka olin, nyt tulen sen sinulle kertomaan…”

Pyysin kuitenkin sisään. Katariinan jalat.

Katariina-parka pötkötti kappelissaan aivan yksin, Juhanasta oli seurana vain reteä muistomerkki. Itse Juhana oli toisen vaimonsa, Gunillan vieressä. Miksi erillään? Olihan Kustaa Vaasallakin kaksi vaimoa vierellään (tosin yksi kolmesta oli muualla). Ehkä käytännön kirkkoarkkitehtonisia syitä, ehkä muita.

Kirkon aarrekammio oli nimensä veroinen. Sieltä ne Katariinan regaaliatkin löytyivät, paitsi että omenaa ei ollut. Lisäksi ihastelin unionikuningatar Margareetan kultaista pukua sekä murhattujen Sture-miesten vaatteita. Kukapa muu kuin äiti oli ottanut ne talteen verityön jälkeen. Joukossa mm. aluspöksyt ja Ruotsin vanhin säilynyt neule eli pieni neulehansikas.

Margareetan mekko.

Kahden murhatun Sturen vaatteet,
kolmannet lainassa Toledon museossa.

Näiden vahvojen kokemusten jälkeen oli kahvin aika katedraalin kahvilassa. Siellä oli paljon papillista väkeä sekä jonkinlainen perhekerho (enimmäkseen nuoria äitejä, mutta myös pari isää vauvojen kanssa). Muistelin myös Ingmar Bergmania, joka vietti lapsuuttaan juuri samoilla kulmilla (olettehan nähneet Fannyn ja Alexanderin?).

Loppupäivän vietinkin yliopiston kirjastossa selvittämässä hautamuistomerkin historiaa. Kirjasto oli peräti iltayhdeksään auki. Tein vielä pienen iltalenkin, ostin ruokaa ja kävin tsekkaamassa elokuvatarjonnan - amerikkalaista valtavirtaa ja ruotsalaista komediaa. Ilmeisesti kotonakin oltiin väsyneitä, sillä jaksoimme vain tekstitellä. Aamulla takaisin kirjastoon.

 

Olen ajatellut teitä!

Perheeni. Kävin museoissa ja kuljin monien mielenkiintoisten paikkojen ohi. Ajattelin teitä vuorotellen ottaessani nämä kuvat. Löytäisikö jokainen näistä yhden mieluisan kuvan itselleen? Tai jopa kaksi? Saa valita samojakin!

Erään suutarin ikkuna

Dramatenissa näytelmänä.

Kuninkaanlinnan rakennuspiirroksia.

Vanhan kuninkaanlinnan pienoismalli.

Viikinki ikkunassa.



Folkets Bion ulkomainos.

Päivän sushiannos.



Valokuvataulu hotellihuoneessa. Ketä muistuttaa?

Tässä aika lähellä!



Kynnet kuntoon!

Museon pihalla oli tänään lämmin.

Katy Perry, täälläkin.

Kristiinan viisauksia.

Museokaupan aarteita - suklaata.

Hotellin aamupala.

Tämä tanssija on alunperin Jyväskylästä.

New York, New York. 

Arkistoviikon huipentuminen kookospalloon

Kungliga biblioteket Humlegårdenissa, missä kävin
 illalla myös juoksemassa. Sininen taivas torstaina!

Viikko on ollut raakaa arkistotyötä - mikäli sitä nyt voi tuolla adjektiivilla kutsua. Vuoroin Kungliga Biblioteketissä, vuoroin Riksarkivetissä. Kungliga on tässä melko lähellä, Riksarkivet hieman syrjemmässä meren rannalla Mariebergissä. Kungligassa on ihana ravintola Sumlen, kahvila sekä internet-yhteys, mikä helpottaa tutkimustyötä ja muidenkin asioiden hoitamista päivän aikana. Riksarkivetissa ei ole kahvilaa, eikä nettiä, ystävälliset kirjastonhoitajat kylläkin, joita eilen työllistin useampiakin kysymyksilläni. Aina tuli käytävien kätköistä edellistä spesiaalimpi spesialisti. Viimeinen lykkäsi julkaisunsa kouraan, mikä on hyvä, voin viitata siihen, sillä hieman hankalasti ovat lähteiden alkuperät selvitettävissä eteläeurooppalaisiin kirjastoihin verrattuna. Hän oli siitä kanssani samaa mieltä.

Riksarkivet eilen, jolloin ei aurinko paistanut.

Eilen löysin hotellin läheltä kahvilan nimeltä Pärlan, se ei ole makuuni liian puunattu, vaan pieni korttelikahvila, jota pitävät mukavat, libanonilaissyntyiset yrittäjät. Paastonajasta huolimatta palkitsin itseni kookospallolla - yksi makea pallero on perinteisesti kuulunut Ruotsin visiitteihini. Miehen kanssa meillä on sellainen sopimus, että matkoilla ja vieraisilla voi pulla- ja herkkupaastosta lipsua, ettei ainakaan vaikuta epäkohteliaalta. Lipsumista on nyt tapahtunut De Svarta Fårenin jälkiruuan kohdalla (sorbetti) ja Pärlanin kookospullalla, missä kummassakaan ei valitettavasti ollut kysymys varsinaisesti kohteliaisuudesta.

Lintuja Riksarkivetin rannassa.
 

Ankara istuminen sekä tietokoneen ja kameran kantaminen aiheuttaa kohdallani paitsi niska- ja selkäoireita, myös fyysisen tekemisen kaipuuta. Koska vierailu Anne-Helénin ja Carl-Göstan mökille harmi kyllä peruuntui kissa-allergiani takia (heillä on kolme kissaa ja minulla lääkkeet kotona), teki eilisiltana mieli raitista ilmaa ja ruumiillista tekemistä, niin että päädyin juoksulenkille. Yleensä pidän juoksemista ilman syytä varsin turhana, sillä lapset, koira, vanha omakotitalo ja vielä vanhempi kesäpaikka metsäpalstoineen ovat pitäneet sen verran pienessä liikkeessä, että arkisen hyötyliikunnan lisäksi ei ole tullut mieleenkään kovin usein lähteä ”liikkumaan” (vaikka ehkä olisi pitänyt). Sitä paitsi elimme varsin pitkään autottomina, muistan elävästi, minkälaista oli työntää kaksosten rattaita sohjossa ja taluttaa samalla taaperoa kauppakassit ranteissa… Muistan myös, että hirvittävä nälkä oli koko ajan, vaikka en tosiaan mitään urheilua harrastanutkaan. Energiaa vaan kului arkiaskareissa, sillä ostimme auton vasta kun kolmas lapsi oli syntynyt. No, nyt ovat ajat muuttuneet ja istuttua tulee ihan liikaa. Juoksin siis pimeässä pari kertaa Humlegårdenia ympäri ja tunsin itseni vähän hölmöksi toppatakissa. Ei tullut mitään kovin urheilullista vaatetta otettua mukaan.

Pärlanin eilen paaston rikkonut kokosbolla.

Tänään oli lyhyt päivä kirjastossa, sillä Riksarkivet ei ollut ollenkaan auki ja Kungliga biblioteketkin vain klo 11-15. Tarkoitus oli käydä sen jälkeen rahamuseossa, mutta päätinkin tuoda tietokoneen hotelliin, painoi niin paljon. Ja koska en malttanut käydä kirjastosta edes kahvitauolla,  istahdin hetken Pärlanissa ja menen museoon huomenna. Kohta arkeologiystäväni, Ullan, kanssa kaupungille syömään.

Kirjoja, koruja, kuninkaallisia



Kuninkaallinen kirjasto on Ruotsin kansalliskirjasto.

Aamulla taas Kungliga Biblioteketiin. Kuvasin 1500-1600-lukujen sukuselvityksiä ja kronikoita sekä löysin niitä vielä lisää ja tilasin lauantaiksi. Kun kävin hakemassa lompakkoa lounastauolla eteisestä, huomasin, että olin jättänyt kaappini oven selkoselälleen. Kenellekään eivät olleet lompakkoni tai muu omaisuuteni kelvanneet. Hetken jo näin itseni rahattomana ja paperittomana. Sen sijaan söin onneksi kellarin ruokalassa hyvää turskaa voikastikkeella. Sielläkin oli kynttilät, tosin paloturvallisuuden vuoksi led-malliset. Muistan Upsalan yliopiston kirjaston kahvilassa ihmetelleeni, kun polttivat eläviä kynttilöitä. Ihaniahan ne ovat, mutta mikään vakuutus ei toisi palaneita kirjastoaarteita takaisin. Iltapäivällä istuin välillä yläkerran käsikirjastossa ja huomasin, että aurinko paistoi.

 

Livrustkammarenissa kuninkaanlinnan alakerrassa on torstaisin ilta-aukiolo ja vapaa pääsy. Meillä oli siellä treffit sukulaiseni Anne-Helénin kanssa. Tarkoitus oli katsoa perusnäyttely, mutta ennen kaikkea Det glittrar -näyttely kuninkaallisten koruista. Kunnon ruotsalaisena Anne-Helén tuntee historiansa ja kuninkaallisensa, hän osoitti minulle kellarissa vanhan, palaneen ja puretun, Tre Kronor -linnan säilyneet osat, muisti Erik XIV:n liittyvät vuosiluvut ja kertoi Silvian lempikoruista. 

 

Annan koru.

Sigismundin kello ja pieni putto-avain.

Ja löytyihän sieltä myös Katariina J:n tyttären, Annan,  käsivarsikoru, jonka pari on valitettavasti kadonnut. Toinen Jagello-koru oli Sigismundin kaunis kello.     Jostain syystä minut pysäytti erityisesti Eerikin kruunajaisviitta, mitä muutkin kuninkaalliset ovat käyttäneet. En ole koskaan tuntenut vetoa monarkismiin - päinvastoin -, enkä nuorena tyttönäkään ollut mikään prinsessafani, joten kaikkien aarteiden keskellä koen ristiriitaa. Mikä on saanut nämä ihmiset uskomaan olevansa muiden yläpuolella ja mikä tarve muilla on pitää moista järjestelmää yllä? Valtavasti näyttävää pönkitystä ja erilaisia perusteluja se tarvitsee, mitä itsekin olen juuri tutkimassa dynastisuuden nimissä. Eerikin viitta kuvaa juuri tätä. 242 kirjottua kruunua (oliko niitä tosiaan niin monta?), ikään kuin ihmiset eivät muuten uskoisi, että tässä todella on kuningas. Vallan ja kauneuden liitto on huumaava.

Eerikin kruunajaisviitta vlta 1561.

Myös nämä vaunut hieman myöhäisemmältä ajalta ovat varmasti herättäneet ohikulkijoissa kunnioitusta. Kuulemma kuninkaalliset huristelevat jonkinlaisilla tuhkimo-vaunuilla edelleenkin juhlapäivinä.

 

Illastimme Stortorgetilla De svarta fåren -ravintolassa (elävien kynttilöiden valossa, kuinkas muuten) kala- ja äyriäispataa ja muistelimme, miten moni sukulainen on sairastunut ja kuollut keuhkosyöpään. Anne-Helén valisti minua myös isoäitini hautapaikasta. Makaaberien aiheiden lisäksi nauroimme kyllä paljon ja mietimme, miksi niin moni tästä sukuhaarasta on kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista - yksi jopa niin, että asuu Réunionin saarella.  Sain huomisillaksi kutsun saunaan "mökille". Kun soitin kotiin, siellä oltiin jo nukkumassa.



Osa vanhaa Tre Kronor -linnaa Livrustkammarenin vaunukerroksessa.

Kaksi tarinaa

 

Aamupalallakin voi nauttia
 elävistä kynttilöistä

Matkan varrella kirjastoon...

Tarina I

Kävelen kohti Tukholman kuninkaallista kirjastoa. Sää on hieman sateinen, mutta kaupunki näyttäytyy silti kauniina. Lamput ikkunoilla ja elävät kynttilät ravintoloiden pöydillä. Asun kivassa, pienessä hotellissa, jonka loungessa käyn illalla juomassa teetä. Suunnittelen meneväni huomisiltana jazz-jameihin. Ei kotitöitä pariin viikkoon, vain uppoutumista 1500-luvun maailmaan eräissä Euroopan parhaiten toimivissa kirjastoissa. Ei jonottamista, haastatteluja, pärstän valokuvaamista tai valojen vannomista.  

...taas yksi houkutteleva kahvila.

Luottamusta ja demokratiaa ("haluamme, että kokoelmat ovat kaikille avoimet ja kaikkien käytössä... vrt. esim. Bibliothèque Nationale). Löysin viimein Messeniuksen Schema familiarenkin, jonka hän kirjoitti alunperin nimellä Genealogia Sigismundi. Ei huolta opetuksesta, hallintoasiatkin toivottavasti selvitetty vähäksi aikaa. Pääsen myös museoihin, kirkkoihin ja näyttelyihin. Kuljen kameran kanssa ja kerään muistoja, tutkimuksellisia ja omiani. Käyn elokuvissa, tapaan tuttavia, lueskelen ja kirjoitan toinen toistaan viihtyisimmissä kahviloissa. Lapselta tulee tekstiviesti – Menen koulun jälkeen Sofialle. Ihanaa, että hän viestittelee minulle arkisia asioitaan, mutta käsken laittaa isällekin tiedon. Puhun kaikkien perheenjäsenten kanssa illalla puhelimessa. Tunnen olevani äärimmäisen etuoikeutettu, varsinainen vadelmavenepakolainen. 

Hotellihuone.

 

 

Tarina II

Vettä sataa. Tietokone, kamera ja kirjat painavat olkalaukussa. Hartiat taas jumissa. Yhden hengen hotellihuone on niin pieni, ettei siellä voi käydä kuin nukkumassa. Istun illat hotellin loungessa kone sylissä. Tyylikäs ambient-musiikki kehrää taustalla, mikä nyt ei oikein sovi hahmooni, koska halusin vaihtaa verkkarit tullessani kirjastosta. Kolusin siellä lähteitä aamuyhdeksästä iltaseitsemään, onneksi osa oli hyllyssä, sillä muuten joutuu odottamaan niiden noutoa varastosta useammankin tunnin. Olen puhunut tänään ainoastaan parin kirjastovirkailijan ja kahvilan kassan kanssa.

 

Seurustelen koneella. Lapsia on ikävä ja huolehdin, muistavatko pestä koiran tassut hiivashampoolla. Soitan kotiin, mies on kiireisen oloinen, koska makselee laskujamme. Pankkitilin tyhjentymistä pitää vahtia, koska matkat, hotellit, pääsyliput ja tietenkin eläminen maksetaan omasta pussista, eikä vain osan kuluja kattava ennakko ole vieläkään tullut tilille. Ulkona syöminen on kallista ja pitemmän päälle tylsää, joten päädyn ostamaan Coopin salaattipöydästä salaattia ja mutustan sitä hotellihuoneen sängyllä, kunnes yhtenä iltana näen, miten romaninainen syö pöydän antimia suoraan kauhasta. Ajattelen, että hänkään ei välttämättä ole samassa maassa lastensa kanssa.

Ateria.

Miten tässä taas kävi näin?

Kuherruskuukausi uudessa projektissa taitaa olla ohi. Mielenkiintoista on, mutta työn paljous ja sen organisointi eri maissa hirvittää juuri nyt. Huomenna lähtö Ruotsiin kahdeksi viikoksi.

Risto Räppääjän kioski Naantalissa. Kirkko takana.

Tultiin perjantaina Turusta ja Naantalista, missä piipahdettiin kylpylässä. Muumit olivat vielä talviunilla ja kirkkokin kiinni, mutta lapset saivat ilon irti Risto Räppääjän kioskista (sekin oli kyllä kiinni) ja uimisesta. Yksi lapsista jäi Tampereelle tuttavaperheen kanssa teatteriin (Ahaa-teatterin Risto Räppääjä) ja toinen on Tampereella kisamatkalla. Mies ajoi, minä kirjoitin iPadilla, mikä on viheliäistä puuhaa. Kun nuorimmainenkin lähti kaverille yökylään, oli meillä hetken vain yksi lapsi kotona. Tässäkin suhteellisuusteoria pätee: mikäli lapsia olisi 12, tuntuisi ”vain” neljän kotona olo varmaan tosi pieneltä porukalta. Katsoimme yhdessä Boyhood-elokuvan. Hienon kerronnan, harvinaisen toteutustavan (samat näyttelijät 12:n vuoden ajan) ja sympaattisten pääosan esittäjien lisäksi mieleeni jäi erityisesti loppupuolen kohtaus, missä äidin (Patricia Arquette) rooli kiepahtaa ikään kuin ympäri. Kotona papereineen ja kynineen pyörivä äiti tarjosi muitakin samastumiskohtia, vaikka en yksinhuoltaja olekaan.

Muutoin lauantai meni ruuan hankinnassa (ns. iso kauppareissu viidellä täydellä kassilla, mistä riittää n. kolmeksi päiväksi) ja laittamisessa, Turun kuvien sortteeraamisessa ja lähettämisessä projektin taidehistorioitsijoille (katsokaahan @Jagiellonians) sekä viikkoraportin kirjoittamisessa projektilaisille. Viimeksi mainittu on hieman työläs sijoittuen perjantai-iltaan tai viikonloppuun, mutta muuten käytäntönä mitä suositeltavin. Kaikki saavat tietää, mitä muut ovat viikon aikana puuhanneet, minkälaisia ideoita on herännyt jne. Projektinjohtaja tekee kaikista raporteista maanantaina vielä yhteenvedon. Olen jo nyt oppinut näistä raporteista paljon ja on aina mielenkiintoista tietää, mitä muut tekevät ja löytävät.

Nyt pitäisi siis pakata sekä tarkistaa, missä kirjastossa, arkistossa ja museossa oli mitäkin lähteitä ja jäänteitä, tulostaa matkaliput, hotellivaraukset ja miettiä, varatako juna-/bussiliput Ruotsissa etukäteen vai ostaako paikan päällä Tukholmassa, Upsalassa, Strängnäsissä ja Vadstenassa. Edellisestä matkasta pitäisi koota matkalasku ja täyttää timesheet (Oxfordin SoleTM eli työtunnit) sekä lähettää ne Englantiin. Heti Ruotsin jälkeen lähden Helsinkiin Dies Medievales –konferenssiin ja sinne lupasin tehdä posterin. Sekin pitäisi varmaan tehdä tai ainakin laittaa alulle nyt.

Toisaalta sunnuntaipäivän vietosta kilpailee perhe, jolle haluaisin tehdä ruokaa (mies saa harrastaa ruoanlaittoa yllin kyllin kun olen pois, ja tekee sitä kiitettävästi muutenkin), nuorin lapsi, jonka kanssa olen luvannut lähteä hiihtämään tai luistelemaan, kukat, joille kuuluisi vaihtaa mullat ja koira, joka pitäisi trimmata ja jolle pitäisi myös tehdä ruokaa. En luota teollisiin nappuloihin, eikä koira niitä suostu edes syömään. – Pidä nälässä, moni neuvoo, mutta nappularuualla ja nälkäisenä se vain vohkii ihmisten ruuat pöydiltä, mm. leivät leipälaatikosta ja tonkii roskikset. Koiramme on siinä mielessä fiksu, että halutessaan se pystyy avaamaan monenlaiset ovet ja ikkunatkin. Kokemuksemme mukaan itse tehty ruoka on pienin vaiva estää sen omatoimiset ruuan metsästysretket ja sitä paitsi niin hyvää, että viimeksi meillä ollessaan nonna (isoäiti) söi epähuomiossa koiran laatikkoa, mutta näinhän kuulemma jotkut eläkeläiset tekevät ihan tarkoituksella.   

--

Maslow’n tarvehierarkiaa mukaellen aloitin puuhailun keittiössä. Ensin kaikille ravintoa ja sitä myötä myös yhdessä oloa ruokapöydän ääressä. Muu tulisi sitten. Perheelle valmistui Jamie Oliverin Kushari al forno, alun perin egyptiläisten duunarien ruokaa (ohje täältä http://pastanjauhantaa.blogspot.fi/), koiralle hevos-tattarilaatikkoa.

Jamie's Italian aivan
keskustassa Gloucester Streetillä
 Oxfordissa.

Jamie Oliver on saanut Britanniassa aikaan jonkinlaisen ruokakulttuurin muutoksen, pikkulapset saavat koulussa lounasta ja ruoan makuun ja terveellisyyteen kiinnitetään muutenkin enemmän huomiota. Oxfordissa on yksi ensimmäisiä Oliverin ketjun ruokapaikkoja; kokemukseni mukaan sieltä saa parempaa italialaista ruokaa kuin monesta itseään italialaiseksi mainostavassa paikassa. Eikä ole edes kallis.

Kun mies oli saanut metsäveroilmoituksen täytettyä, kannustin häntä lähtemään kuopuksen kanssa ulos sillä aikaa kun häärään keittiössä. Yksin ollessa lasten kanssa ulkoilu on hankalasti järjestettävää tai vaatii ainakin paljon etukäteissuunnittelua iltakuskausten, työmenojen ja ruuanlaiton lomassa. Tosin voihan sitä ulkoilla lapsen kanssa vaikka lumitöitä tehden, mutta usein nekin joutuu ajoittamaan pakon edessä a) aamukuuteen b) iltakymmeneen. Suuntasivat pulkkamäkeen, kuopus selvästi voipuneena yökyläilystä. Työhommat päätin jättää suosiolla illaksi. Vanhin lapsi täytyy joka tapauksessa hakea puolilta öin jäähallilta, jonne tulevat kisareissulta. Jalka on kuulemma edelleen siinä kunnossa, ettei sillä voi luistella, eivätkä kisat menneet joukkueelta toivotulla tavalla, joten vähintään lohtukaakaot täytyy yöllä yhdessä nauttia.

Uunikushari (kushari al forno). Friteeratut sipulirenkaat
unohtuivat talouspaperin päälle (oik.).

Lopulta kushari oli valmis, sipulien friteeraamisessa kun meni yllättävän kauan. Lasten kommentit olivat kutakuinkin sellaisia kun ne yleensä ovat kasvisruokakokeilujeni äärellä: Lapsi 1. – Ei kai tässä ole mozzarellaa? Lapsi 2. – Ihan hyvää, mutta kiitos en ota lisää. Lapsi 3. – Yäk, en tykkää tästä. Kusharia nyt on kuitenkin koko seuraavaksi viikoksi. Mies voi ottaa sitä töihin evääksi, hänelle maistui. Nuorempi tytär lupasi leipoa jälkiruokakakun. :)

Vielä valoisaan aikaan leikkasin koiran kynnet ja lisäilin uutta multaa vanhojen päälle. Tänä keväänä ”säästyn” taimien istuttamiselta, sillä puutarhaa lienee turhaa perustaa, koska en ole sitä hoitamassakaan. ”Keskiaikainen puutarha” –projektini on siis tauolla ja

Pihan Venus ja pioni viime
kesältä. Harras toiveeni

 olisi nähdä kukkivat pionit

ensi kesänäkin.

kasvavathan mintut, kehäkukat ja kurkkuyrtit penkissä monivuotisina joka tapauksessa. Yhden ruukun vaihdoin kokonaan, sillä koira oli rikkonut ja pudottanut sen ollessamme Turussa. Katariina-kansiossani on nyt hento multakuorrute ja multaa on myös sen jokikisessä muovitaskussa. Oxfordin projektin alettua tein itselleni näet työtilan ruokailuhuoneen nurkkaan, mistä näkyy tielle, jota koira tykkää välillä päivystää. Välillä päivystykset tosin äityvät turhan rajuiksi, mikäli ohikulkevat koirat tulevat päivystäjän mielestä liian lähelle tonttiamme. 

Vaikka teemme molemmat kotona paljon töitä, ei meillä ole työhuonetta. Syöminen ja musiikki on ilmeisesti ollut tärkeämpää (samasta huoneesta löytyy myös piano). Tosiasiassa lasten kanssa olisi toivotonta linnoittautua mihinkään omaan huoneeseen, eikä meillä kyllä yhtään ylimääräistä olekaan; sitä paitsi keittiön ja olohuoneen välissä on kätevästi tavoitettavissa mm. ikuisiin ”missä on mun reppu/toinen hanska/kemian koe/uusi Aku Ankka” ja ”milloin on ruoka” –kysymyksiä varten. Samalla systeemillä syntyivät mm. molempien väitöskirjat, joita viimeistelimme kotona kilpaa minun ollessani vanhempainvapaalla ja miehen vuorotteluvapaalla. Käytännössä kirjoitimme vuorotellen ja silloin lapset nukkuivat vielä päiväunia. Nykyään on vain lyhyt hetki jossain 01-06 välillä, jolloin kaikkien talossa voi olettaa uinuvan.   

Uusi työpisteeni ruokailuhuoneen nurkassa tänään
täysin stailaamattomana.  Huom. Aku Ankka pianon päällä.

Muistelen, milloin viimeksi olen viettänyt viikonloppua ilman töitä. Edellisenä viikonloppuna viimeistelin yhtä aiemman projektin artikkelia, mistä sain lausunnot ja mikä piti saada painoon. Sitä edellisenä luin kirjaa, josta olin itse luvannut antaa lausunnon. Roomassa tein töitä molemmat viikonloput. Pelkään, että täytyy mennä joululomalle asti ennen kuin töistä vapaa päivä löytyy. No, ehkä jonain arkipäivänä olen tehnyt vähemmän. Vai enkö vain osaa organisoida? Toisaalta talouden toinenkin akateeminen istuu parastaikaa toimittamansa artikkelikokoelma sylissään olohuoneessa ja näin kai on muillakin. Pitäisi joskus seurata reaalisia työtunteja. Työmme hyviä puolia kun on, että työaikaa voi pitkälle säädellä itse. Silti haaveilen, että viikonlopun voisi joskus viettää ilman töitä. Miten tässä taas kävi näin?

Ruikutuksen sijaan on syytä ryhtyä hommiin. Sitä ennen nautin kuitenkin tästä hetkestä: koira nukkuu jaloissani, kellarista kantautuu rumpusoolo, olohuoneesta hiihtokisat ja paperien rapinaa, mistä tulee tuttu olo, sillä myös isäni oli innokas penkkiurheilija. Ikkunasta näkyy vielä  luminen omakotialue ja uunista leijailee mutakakun tuoksu. Juuri nyt koti ei näyttäydy vain loputtomana työleirinä, vaan täällä on oikeasti mukavaa. Ikävä on jo nyt.