Exceleitä, osteopaatti ja nuori Morse - pankkitilin jos vielä saisi!

Äiti on nyt ollut Oxfordissa pari viikkoa. Aika on mennyt flunssaa, sadetta ja niskavaivoja potiessa, ikävääkin, mutta samalla on pitänyt huhkia töissä. Täällä on tapana kirjoittaa ”paperi” harva se viikko, jos ei muuta, niin vähintään raportti tutkimuksen edistymisestä. Tapaamme viikoittain seurantakokouksessa tai lounaalla. Workshoppeja pidetään kerran kuussa. Käytetyt lähteet excel-taulukoidaan yhteiseen käyttöön, mihin en oikein vielä ole oppinut. Aikaa on ainakin näin aluksi kuulunut hallinnollisiin rutiineihin. Ehkä paljastavaksi esimerkiksi riittää matkalasku: päivärahoja ei makseta, mutta paikasta riippuen 20-30 puntaa voi vähentää ruokakuluja ym. päivää kohti. Tähän tarvitaan tietysti kuitit. Eli joka ikisestä lounaasta, juodusta kahvikupista, ostetusta sämpylästä ja banaanista täytyy olla kuitti. Ilman muuta, mutta sitten työ vasta alkaa. Kulut ekselöidään (täällä tosiaan tunnutaan pitävän niistä) jokainen salaattiannos ja jukurtti erikseen ja koska arvonlisäveroa ei korvata, täytyy merkitä tarkasti tuotteen laatu. Sitten vain muistelemaan, että minkälaista evästä tuli ostettua ja ekselöimään. Alle viikon reissun kuluista sain tähän tuhrattua eräänä sunnuntaina neljä tuntia, kämppäkaverini oli useamman viikon arkistomatkalla ja hän teki laskua koko viikonlopun kotona, ehkä parin työpäivän verran. Sitten projektisihteerimme käy vielä kaikki kuitit läpi, ottaa selville alvit ja laskee erotuksen. Suomalainen yliopistohallinto päivärahasysteemeineen alkaa tuntua hyvinkin kevyeltä!

Pankkiin lähden huomenna kolmatta kertaa yrityksenäni avata tili palkanmaksua varten. Ensi kerralla ei ollut todistusta väliaikaisesta majapaikasta (kuuluisa utility billkin olisi käynyt, mutta eiväthän laskut tule nimelläni, koska asunto on tosiaan tilapäinen). No, työnantaja kirjoitti todistuksen, missä vakuutetaan minulla olevan väliaikainen katto pään päällä. Tarkkasilmäinen pankkivirkailija kuitenkin huomasi, että passissa näkyvää toista etunimeä ei ollut merkitty todistukseen kuten ei myöskään tietoa siitä, että työskentelen kokopäivätoimisesti. - En voi myöntää teille tiliä, mikäli passissa on eri nimi, pankkivirkailija totesi. - Saatatte myös työskennellä puolipäiväisesti. Asia ei käy valitettavasti todistuksestanne ilmi. Nainen varasi minulle kolmannen tapaamiskerran. Kysyin olivatko tarvittavat tiedot nyt varmasti tässä ja hän vakuutti, että näin olisi. Kysyin, miksei heti ensimmäisellä kerralla kerrottu, mitä tietoja tarvitaan. Työnantajan kuulemma pitäisi tietää. Varmuuden vuoksi kirjoitin kolmannen kirjeen yliopiston hallintoon itse ja projektisihteerimme kävi hakemassa siihen johtajalta allekirjoituksen. Menen hakemaan sen huomenna sihteeriltä, jonka työhuone on parin kilometrin päässä. Hieman stressaa, koska kirjan ensimmäisen luvun pitäisi kohta olla valmis. IT-kaverikin kävi asentamassa erilaisia nettiyhteyksiä ja tulostusmahdollisuuden, mihin ei mennyt onneksi kuin puoli päivää. (Sopimiseen sihteerin kautta taisi mennä vähintään yhtä kauan). Naapuripöydän vandaaleja tutkiva kollegakin pyysi saman tien tulostusmahdollisuutta. Hän on ollut täällä töissä lokakuusta.

Kun sain niskat kuntoon osteopaatilla (loistava Tom Bedford St Clements Streetillä - krunks ja pää kääntyy taas!) elämä alkoi tuntua huomattavasti valoisammalta. Sadekin väistyi ja aloin ymmärtää paremmin projektin työskentelytapoja. Päivät ovat työhuoneella pitkiä, mutta täytyy tunnustaa, että välillä katselen asuntoja ja hoitelen muita asioita, koska kotiin ei ole kiire. En kyllä pidä siitä, että työpaikka on eräänlainen vapaa-ajan viettopaikka myös, mutta etenkin nuoremmille tutkijoille se sitä tuntuu olevan. Illalla slovakialaisen kämppikseni Stankan kanssa teemme ruokaa ja juttelemme. Se, joka ei kokkaa, tiskaa. Tänään laahustin työpaikalta kahdeksan jälkeen aikomukseni haukata jotakin nopeaa, mutta pyörähdin Cowley Roadin Tescon kautta palak paneer -tarvikkeet kainalossa ja yllätin Stankan, joka tuli töistä vielä myöhemmin. Iltarutiineihin kuuluu molempien skypettely. Toisesta huoneesta kuuluu slovakinkielinen rupattelu, toisesta suomen.

Opiskelutoverini Minnan vierailu kumppaninsa kanssa oli tervetullutta vaihtelua.  Musiikkia etsiskellessämme osuimme Exeter Collegen kirkkoon, missä oli alkamassa helatorstain messu. Koska pappi mainosti kuoroa, jäimme. Minä ja Minna kuskailimme erittäin jännittyneinä ehtoollisastioita alttarille papin pyynnöstä. Jälkikäteen kaikki palkittiin kuohuvalla. Nepalin maanjäristyksen uhreille kerättiin samalla rahaa. Mutta kuoro oli upea ja kokemus muutenkin hieno. Sen jälkeen kelpasi istahtaa Turf Tavernissa, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta. Suurimmaksi osaksi pubi on ”uudempi”, 1600-luvulta, mutta pitkien kannattaa varoa päätään, sen verran matalalla katto on. Sanoin elämäni ensimmäistä kertaa macaroni & cheeseä, se oli justiinsa sitä, eikä yhtään enempää, mutta lämmitti mukavasti koleassa illassa. Kävelyretkellä  joen varrella kuulin onnistuneesta Morse -kierroksesta. Näimme soutujoukkeita ja puntingia (pitkän salon avulla veneen työntelyä). Sitten olikin iltapäiväteen aika. -How posh, sanoi kämppikseni, joka juo itse teetä jatkuvasti.

Niskojen ja flunssan parannuttua otin Tom Bedfordin sanoista onkeeni ja aloin lenkkeillä. Vieressä on South Park -puisto, jota on kiva kiertää ympäri. Sunnuntaina kiersimme Stankan kanssa Port Meadow’n lenkin kanavien ja niittyjen poikki. Näimme lehmiä, hevosia, perheitä ja koiria. Podin koti-ikävää ja päätin viedä lapsetkin sinne. Ihana paikka. Kävelimme 14 kilometriä ja kotimatkan kruunasivat vielä Endeavourin (Nuori Morse) kuvaukset Queens Lanella. Kaksi yötä kotimatkaan.

 

 

 

Äiti oikeasti Oxfordissa: statusesineitä

Vihdoinkin täällä! Tosin alku olisi voinut olla parempikin. Saavuin hirvittävässä flunssassa, pidin ensimmäisen paperini yliopistolla suurin piirtein paperitollot nenässä. Edellisenä päivänä olin lentänyt Tampereelta Stanstediin (joka ei ole aivan ”Lontoossa”, odottanut pari tuntia ja köröttänyt 3,5h bussilla Oxfordiin. Sitä edellisenä päivänä olin lentänyt Roomasta Jyväskylään, jotta ehtisin olla perheen kanssa edes yhden yön. Ja se oli viisas päätös, sillä oli ihana käydä kotona! Sitä paitsi Roomassa sattui olemaan tuttu opettaja koululuokkineen ja pääsin heidän bussinsa kyydissä Helsingistä Jyväskylään eli olin kotona puolitoista tuntia aiemmin kuin mitä olisin ollut junalla. Siis iltayhdeksältä kotona ja aamuyhdeksältä takaisin juna-asemalle ja Tampereelle. Koira kävi taas liikuttavalla tavallaan istumassa matkalaukussa kuin sanoen: minä mukaan! Käsimatkatavaraan (Ryanair) runttasin äkkiä mitä runttasin ja huomasin, että lämpimämpiä vaatteita täällä ainakin tarvittaisiin. Rooma-hepenet kuten pellavahousut ja lyhythihaiset paidat tuntuvat aivan naurettavilta. Tilasin kotoa farkut, hupparin ja villasukat tulemaan postissa suomalaisen kirjallisuuden lisäksi. Kämpässä ei ole telkkariakaan, joten pöpiksi tulee, jos puhutaan kämppisten kanssa vain projektista ja tehdään töitä. Sitä paitsi jotenkuten suomen kieltäkin pitää ylläpitää ja asia on vain niin, että jokailtaisesta kaunokirjallisuuden lukemisesta en luovu.

Eilen kävin hieman kävelemässä, löysin takin taskusta hanskat ja puin ilahtuneena ylleni. Paikalliset kävelivät tietenkin sortseissa ja minihameissa, sillä brittejä ei näytä palelevan ollenkaan. Täällä vapunpäivä oli työpäivä (meillä oli workshop), tosin opiskelijat olivat hyppineet aamunkoitossa Magdalen Bridgeltä veteen, mikä tuntuu olevan yli- ja poikkikansallinen harrastus. Ainakin Savonlinnassa muinoin heitettiin ainakin vuoden Musta pässi linnan virtaan ja se on kyllä vapun aikaan paljon kylmempi kuin Thames!

Edellisen kerran vierailin täällä Marrying Cultures -konferenssissa pari viikkoa sitten, jolloin meitä hellittiin paitsi kukkaloistolla myös lähes helteisillä säillä. Reissu jäi mieleeni myös kenkäepisodista: olin perinyt erään tuttavan jäämistöstä YSL-kengät, jotka olivat jääneet käyttämättä. Nappasin ne mukaan ja ajattelin, että ne täydentäisivät muuten melko casual-henkistä matka-asustustani sopivasti. Kengät ovat ehkä 80-luvulta, kevyet ja kankaiset, minua oli aiemmin häirinnyt merkin näkyvyys, mutta nykyisin monet asiat häiritsevät paljon vähemmän kuin ennen. Tyytyväisenä puin ne jalkaani ja lähdin tallustelemaan kohti officea. Poikkesin matkan varrella hoitamassa muutaman asian ja kun saavuin vanhan Radcliffe -sairaalan kohdalle, missä työhuoneemme sijaitsevat, huomasin toisen kengänpohjan olevan irti. Kävellessäni se päästi paukkuvaa ääntä. Rakennuksen vahtimestari naureskeli peittelemättä nähdessään minut. Ole tässä sitten vakavasti otettava tutkija! Kysyin, olisiko hänellä liimaa. Etsimme erinäisistä varastoista, mutta emme löytäneet. Työhuoneella tunnukseni eivät vielä toimineet, joten en päässyt nettiin etsimään suutareita. Työtoverini ystävällisesti kertoivat, että läheltä löytyi yksi. Painelin sinne, mikäli lonksuvalla kengällä kävelyä voi sellaiseksi kutsua. Pohja oli nyt lähes kokonaan irti.

Ystävällinen suutarinrouva selitti, että he vain välittivät suutarinpalveluita kolmannelle osapuolelle, eikä heillä ollut minkäänlaisia välineitä. Kysyin, mistä mahtaisin löytää liimaa ja minulle neuvottiin kauppa. Kun saavuin perille, myös toisen kengän pohja läpsyi. Ilmeisesti vintage-kenkien liimaus oli päässyt pahasti kuivumaan vuosikymmenten saatossa. Menin Radcliffen ohi ja vahtimestari huusi perääni jotakin ilmeisen huvittavaa. On yllättävän vaikeaa säilyttää arvokkuuttaan, kun molemmat kengänpohjat ovat kiinni ainoastaan kärjistään. Olin kaukana majapaikasta ja konferenssi  kohta alkamassa. Laahustin lähimpään kenkäkauppaan ja ostin mustat kiina-tossun tapaiset kangaskengät. Niin kuin olin onnellinen siitä, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Tai ehkä YSL-tyyli ei vain ole luotu meikäläiselle. Ystävättäreni Eeva totesi naulan kantaan (siis tosiaankin kaikella ystävyydellä): ylpeys käy lankeemuksen edellä!

Konferenssi oli kuninkaallispitoinen ja kuuntelimme, minkälaisia statusesineitä aikanaan harrastettiin (ennen YSL:ää): maalauksia, kirjoja, posliinia jne. Konsertin päätteeksi Exeter Collegen kirkossa oli konsertti, joka liittyi teemaan: uuden ajan alun hovimusiikkia Italiasta ja nimenomaan naissäveltäjiltä, Francesca Caccinilta (1578-n.1640) ja Barbara Strozzilta (1619 –1677). Caccini sävelsi erityisesti oopperoita, Strozzi taas oli säveltäjä ja sopraano, jota aikalaismiessäveltäjät nimittivät kurtisaaniksi. Strozzi sävelsi lähinnä maallista musiikkia, mutta konsertissa kuultiin hengellinen ”O Maria”. Laulut esitti Marrying Cultures -projektin jäsen Maria Skiba ja häntä säesti uruilla projektin webbisivut suunnitellut David Allen. Monitaitoista porukkaa! Yksityiskohtana juuri ennen konsertin alkua helikopterit alkoivat jytistä kirkon yläpuolella: kunnianarvoisa Hotel Randolph ja ehkä vielä tunnetumpi Morsen baari olivat tulessa. Paikka on edelleen suljettu ja koko kattokerros näytti palaneelta.

 

Huomenna (tänään 4.5.) olen antanut itselleni luvan tehdä töitä, vaikka on bank holiday. Flunssa on jo parempi ja kirjan kirjoittaminen odottaa. Parasta viikonlopussa: skypettäminen äsken kotiin ja puutarhan ihailu huurtuvasta keittiön ikkunasta.