Vihdoinkin
täällä! Tosin alku olisi voinut olla parempikin. Saavuin hirvittävässä
flunssassa, pidin ensimmäisen paperini yliopistolla suurin piirtein paperitollot
nenässä. Edellisenä päivänä olin lentänyt Tampereelta Stanstediin (joka ei ole
aivan ”Lontoossa”, odottanut pari tuntia ja köröttänyt 3,5h bussilla Oxfordiin.
Sitä edellisenä päivänä olin lentänyt Roomasta Jyväskylään, jotta ehtisin olla
perheen kanssa edes yhden yön. Ja se oli viisas päätös, sillä oli ihana käydä
kotona! Sitä paitsi Roomassa sattui olemaan tuttu opettaja koululuokkineen ja
pääsin heidän bussinsa kyydissä Helsingistä Jyväskylään eli olin kotona
puolitoista tuntia aiemmin kuin mitä olisin ollut junalla. Siis iltayhdeksältä
kotona ja aamuyhdeksältä takaisin juna-asemalle ja Tampereelle. Koira kävi taas
liikuttavalla tavallaan istumassa matkalaukussa kuin sanoen: minä mukaan! Käsimatkatavaraan
(Ryanair) runttasin äkkiä mitä runttasin ja huomasin, että lämpimämpiä
vaatteita täällä ainakin tarvittaisiin. Rooma-hepenet kuten pellavahousut ja
lyhythihaiset paidat tuntuvat aivan naurettavilta. Tilasin kotoa farkut,
hupparin ja villasukat tulemaan postissa suomalaisen kirjallisuuden lisäksi.
Kämpässä ei ole telkkariakaan, joten pöpiksi tulee, jos puhutaan kämppisten
kanssa vain projektista ja tehdään töitä. Sitä paitsi jotenkuten suomen
kieltäkin pitää ylläpitää ja asia on vain niin, että jokailtaisesta
kaunokirjallisuuden lukemisesta en luovu.
Eilen kävin
hieman kävelemässä, löysin takin taskusta hanskat ja puin ilahtuneena ylleni.
Paikalliset kävelivät tietenkin sortseissa ja minihameissa, sillä brittejä ei
näytä palelevan ollenkaan. Täällä vapunpäivä oli työpäivä (meillä oli
workshop), tosin opiskelijat olivat hyppineet aamunkoitossa Magdalen Bridgeltä
veteen, mikä tuntuu olevan yli- ja poikkikansallinen harrastus. Ainakin
Savonlinnassa muinoin heitettiin ainakin vuoden Musta pässi linnan virtaan ja
se on kyllä vapun aikaan paljon kylmempi kuin Thames!
Edellisen
kerran vierailin täällä Marrying Cultures -konferenssissa pari viikkoa sitten,
jolloin meitä hellittiin paitsi kukkaloistolla myös lähes helteisillä säillä. Reissu
jäi mieleeni myös kenkäepisodista: olin perinyt erään tuttavan jäämistöstä
YSL-kengät, jotka olivat jääneet käyttämättä. Nappasin ne mukaan ja ajattelin,
että ne täydentäisivät muuten melko casual-henkistä matka-asustustani sopivasti.
Kengät ovat ehkä 80-luvulta, kevyet ja kankaiset, minua oli aiemmin häirinnyt
merkin näkyvyys, mutta nykyisin monet asiat häiritsevät paljon vähemmän kuin
ennen. Tyytyväisenä puin ne jalkaani ja lähdin tallustelemaan kohti officea.
Poikkesin matkan varrella hoitamassa muutaman asian ja kun saavuin vanhan
Radcliffe -sairaalan kohdalle, missä työhuoneemme sijaitsevat, huomasin toisen kengänpohjan
olevan irti. Kävellessäni se päästi paukkuvaa ääntä. Rakennuksen vahtimestari
naureskeli peittelemättä nähdessään minut. Ole tässä sitten vakavasti otettava
tutkija! Kysyin, olisiko hänellä liimaa. Etsimme erinäisistä varastoista, mutta
emme löytäneet. Työhuoneella tunnukseni eivät vielä toimineet, joten en päässyt
nettiin etsimään suutareita. Työtoverini ystävällisesti kertoivat, että läheltä
löytyi yksi. Painelin sinne, mikäli lonksuvalla kengällä kävelyä voi
sellaiseksi kutsua. Pohja oli nyt lähes kokonaan irti.
Ystävällinen
suutarinrouva selitti, että he vain välittivät suutarinpalveluita kolmannelle
osapuolelle, eikä heillä ollut minkäänlaisia välineitä. Kysyin, mistä mahtaisin
löytää liimaa ja minulle neuvottiin kauppa. Kun saavuin perille, myös toisen
kengän pohja läpsyi. Ilmeisesti vintage-kenkien liimaus oli päässyt pahasti
kuivumaan vuosikymmenten saatossa. Menin Radcliffen ohi ja vahtimestari huusi
perääni jotakin ilmeisen huvittavaa. On yllättävän vaikeaa säilyttää
arvokkuuttaan, kun molemmat kengänpohjat ovat kiinni ainoastaan kärjistään.
Olin kaukana majapaikasta ja konferenssi kohta alkamassa. Laahustin lähimpään
kenkäkauppaan ja ostin mustat kiina-tossun tapaiset kangaskengät. Niin kuin olin
onnellinen siitä, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Tai ehkä YSL-tyyli ei vain
ole luotu meikäläiselle. Ystävättäreni Eeva totesi naulan kantaan (siis tosiaankin
kaikella ystävyydellä): ylpeys käy lankeemuksen edellä!
Konferenssi
oli kuninkaallispitoinen ja kuuntelimme, minkälaisia statusesineitä aikanaan
harrastettiin (ennen YSL:ää): maalauksia, kirjoja, posliinia jne. Konsertin
päätteeksi Exeter Collegen kirkossa oli konsertti, joka liittyi teemaan: uuden
ajan alun hovimusiikkia Italiasta ja nimenomaan naissäveltäjiltä, Francesca
Caccinilta (1578-n.1640) ja Barbara Strozzilta (1619 –1677). Caccini
sävelsi erityisesti oopperoita, Strozzi taas oli säveltäjä ja sopraano, jota
aikalaismiessäveltäjät nimittivät kurtisaaniksi. Strozzi sävelsi lähinnä
maallista musiikkia, mutta konsertissa kuultiin hengellinen ”O Maria”. Laulut
esitti Marrying Cultures -projektin jäsen Maria Skiba ja häntä säesti uruilla projektin
webbisivut suunnitellut David Allen. Monitaitoista porukkaa! Yksityiskohtana
juuri ennen konsertin alkua helikopterit alkoivat jytistä kirkon yläpuolella: kunnianarvoisa
Hotel Randolph ja ehkä vielä tunnetumpi Morsen baari olivat tulessa. Paikka on
edelleen suljettu ja koko kattokerros näytti palaneelta.
Huomenna
(tänään 4.5.) olen antanut itselleni luvan tehdä töitä, vaikka on bank holiday.
Flunssa on jo parempi ja kirjan kirjoittaminen odottaa. Parasta viikonlopussa:
skypettäminen äsken kotiin ja puutarhan ihailu huurtuvasta keittiön ikkunasta.
Olihan tai varmaan nytkin on Oxfordin yliopstollakin Suomi-yhdistys...
VastaaPoistaTäytyypä tsekata! Olisi hauskaa joskus puhua suomea. Oletko itse tulossa tänne päin?
VastaaPoista