sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Korppikotkaa silittämässä pubissa ja muita juhannustunnelmia

                                                                              
Monet suomalaisystävät ihmettelivät, enkö tule juhannukseksi kotiin. Vastaus oli sama kuin vappuna: täällä ei vietetä moisia juhlia. Erilaisia kokouksia, seminaareja ja tapahtumia projektille oli suunniteltu juuri näiksi päiviksi, joten täällä on oltava.

Juhannusaattona eli perjantaina projektissa oli jännittävä päivä, sillä tiimissä oli avoinna työpaikka, johon hakeneista kolme oli pyydetty haastatteluun. Meidän riviprojektilaisten tehtävänä oli juoda haastatteluun saapuneiden kanssa kahvia, saatella heitä eri paikkoihin ja yrittää katsoa, etteivät he törmäisi toisiinsa kriittisissä kohdin. Kierrätimme heitä työhuoneessa ja moni oli yllättynyt siitä, että Oxfordissakin työskennellään isoissa avokonttoreissa. No, tiiviissä projekteissa se voi olla perusteltua muutenkin kuin säästöjen kannalta, mutta jostain kai kertoo, että täällä(kin) osa paikoista on jatkuvasti tyhjillään ja ihmiset tekevät työnsä jossakin muualla, kotona tai kirjastossa (missä jokainen joutuu tietysti välillä työskentelemään tai ainakin käymään). Koska parhaimmillaan huoneessa on 15 ihmistä, olen pyytänyt kuulokkeita, mutta niitä ei ole vielä näkynyt, ehkä helpompi mennä ja ostaa itse.

Kello 17.15 (kyllä - kesäperjantaina, joka sattui olemaan vielä juhannusaatto) meillä oli vielä lyhyt kokous eli täällä ei liueta viikonlopun viettoon kuten Suomessa on tapana. Sitten istuskelimme  hetken työpöytiemme ääressä, mutta päivän kuohuttavat tapahtumat ja koko pitkä viikko aiheuttivat sen, etteivät työt enää sujuneet, ja päätimme lähteä vastapäiseen Royal Oakiin. Mukaan tuli ihmisiä saman rakennuksen Cults of Saints -projektista. Alustavasti tuumasimmekin, että yhteinen kollokvio tai seminaari dynastisista pyhimyksistä olisi paikallaan. Lupasin puhua Ruotsin kansallispyhimys P. Erikistä, jonka reliikkien säilytysastian Juhana rahapulassaan sulatti ja Katariina maksoi sitten uuden. Keskiaikaisesta Erikistä en väitä paljonkaan tietäväni, mutta tarkoitus olisikin tutkailla, miten hallitsevassa asemassa olevat käyttivät pyhimyskultteja poliittisesti ja muutenkin. Katsotaan.

Baaritiskille jonottaessani huomioni kiinnittyi suurehkoon laatikkoon, missä oli jokin pörröinen, vaalea eläin. Ensin ajattelin koiraa tai kissaa, kenties kania, mutta  sitten kuulin sen emännän puhuvan  ’vulturesta’. Kurkkasin laatikkoon ja korppikotkan poikanenhan se siellä! Yksilö ei vielä osannut lentää, joten sitä saattoi vielä pitää avoimessa laatikossa. Kyseessä oli kuulemma korppikotkan pojan ensimmäinen pubikäynti.

Muistin Ruotsissa nähneeni televisiossa erinomaisen mielenkiintoisen tv-keskustelun petolinnuista. Yhtenä osapuolena keskustelussa oli brittiläinen Helen MacDonald, joka oli kirjoittanut kirjan H is for hawk. Helen oli ollut nuorena töissä lintutalossa. Isänsä kuoleman jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen masennukseen ja huomasi ajattelevansa jatkuvasti haukkoja, joista oli kiinnostunut jo lapsena. Haukat, niiden hoitaminen ja kouluttaminen koituivat hänen pelastuksekseen. Minua kiinnostivat myös koulutuksen keskiaikaiset metodit, joista hän kertoi. Väitöskirja-aikoina lueskelin keskiaikaisesta haukkametsästyksestä ja -symboliikasta, kun yritin saada tolkkua erään naistrubaduurin haukkarunoista ja -kuvista. Kysyin korppikotkaa kanniskelevalta naiselta, tunsiko hän Helen MacDonaldin tarinan. Nainen otti kirjan laukustaan ja sanoi: - Pidän sitä aina mukanani. Siispä ote tuosta ihmeellisestä kirjasta, joka kertoo erään nykyihmisen luontosuhteesta varsin hienolla tavalla.

The goshawk is staring at me in mortal terror. Her eyes are luminous, silver in the gloom. Her beak is open. She breathes hot hawk breath in my face. It smells of pepper and musk and burnt stone. Her feathers are half-raised and her wings half-open, and her scaled yellow toes and curved black talons grip the glove tightly. It feels like I’m holding a flaming torch. I can feel the heat of her fear on my face. She stares. She stares and stares. Seconds slow and tick past. Her wings are dropped low; she crouches, ready for flight. I don’t look at her. I mustn’t. What I am doing is concentrating very hard on the process of not being there.

Kirja on voittanut useita palkintoja ja pidemmän otteen voi lukea esimerkiksi täältä http://www.thesamueljohnsonprize.co.uk/node/396. Täytyy ehdottomasti hankkia ja lukea.

Jo aiemmin olimme tehneet slaavilaisuustestin, jonka voitti ryhmän slovakki-jäsen, toiseksi tulin minä. Testistä kertoessamme mieleeni tuli slaavikyykky, jonka esittelin ja joka herätti ansaittua ihastusta. Jotkut tunnistivat sen idän paimentolaiskansojen asennoksi ja se paikannettiin myös Afrikkaan. Lopulta paljastui, että Venäjällä on kuin onkin jonkinlainen kyykkivä alakulttuuri. Kadulla kykkiminen alkoi huikoa, joten etsiydyimme majapaikkani lähelle libanonilaiseen Al-Shami -ravintolaan, josta olen kuullut paljon hyvää ja joka on ilta toisensa jälkeen täynnä. Meitä pyydettiin odottamaan kymmenisen minuuttia, mutta sen sijaan muistimme, että työpaikan jääkaapissa oli seminaarin jämätarjoiluja, joten lampsimme takaisin vanhan Radcliff Infirmaryn keittiöön, jonne ilta päättyi.

Juhannuspäivänä ihailin perheen lähettämiä tunnelmakuvia nuotion ääreltä miehen siskon mökiltä Höytiäisen rannalta - viileännäköistä, mutta kaunista. Lapset ja kaikki muutkin näyttivät kuvassa onnellisilta. Täällä päivä vaikutti sateiselta, joten hain lounasta toisesta libanonilaisdelistä ja painelin töihin. Reilun viikon päästä pitäisi olla toinen luku valmiina ja Leedsissä taas esitelmä uudesta aiheesta. Mieluummin etupainotteisesti  jne.

Tänään kävin pitkällä kävelyllä Port Meadowssa, joka on viimeiset 800 vuotta ollut kaupunkilaisten laidunnus- ja virkistysalue: edelleen molempia yhtä aikaa, lehmät ja hevoset laiduntavat koiria ulkoiluttavien kaupunkilaisten kanssa sulassa sovussa. Portit ja haat pitää vain muistaa laittaa kiinni, etteivät eläimet pääse karkuun. Piipahdin turistitoimistossa (missä turisteja riitti totta tosiaan!) hakemassa vinkkejä tyttärelleni ja hänen ystävälleen, jotka saapuvat ylihuomenna. Mukavaa! Tein ruokaa ja skypeteltiin pitkä puhelu. Ehkä vielä hetki töitä ja iltalenkille.

Tämä kirja täytyy lukea!

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Aamiaiskeskusteluja Jerichossa


Viimeiset viikot ovat menneet sumuisasti Oxfordissa ja Jyväskylässä, mikä ei ole paljoa haitannut, koska olen istunut lähinnä töissä. Roomassa saatu flunssa kesti parisen viikkoa, satoi ja oli kylmä, ja lisäksi kirjan ensimmäinen luku piti saada valmiiksi, joten päivät olivat pitkiä ja välillä yötkin. Teetä kului Cherwell Streetin projektin naispuolisten jäsenten kämpässä ja taisi mennä jokunen lasi viiniäkin. Projektin naisilla on tapana rentoutua tekemällä ruokaa pitkän työpäivän jälkeen ja syödä pitkään ja hartaasti.  Itse ajattelin etukäteen, että täällä Englannissa en sitten käytä kovin paljon aikaa ruuan laittamiseen, mutta toisaalta oli mukavaa kokata ja istua rauhassa pöydän ääreen. Sieltä noustuamme kello läheni usein puolta yötä, joten tähän blogiinkaan ei enää juuri ollut voimia.

Välillä olin Suomessa järjestämässä Nobility Reconsidered -konferenssia (10.-12.6), mikä menikin oikein hyvin, vaikka sää hieman viileä olikin. Päijänne-risteily oli eksoottista monille ulkomaalaisille osallistujille. Lohta ja muikkuja syötiin joka päivä ja mikä tärkeintä, konferenssissa oli todella mukava henki. Ja olivathan ne esitelmätkin mielenkiintoisia! Mielenkiintoisin palaute, minkä sain, tuli erään romanialaisen rouvan suusta - Sinä et ole kyllä oikea skandinaavi! Puhuimme pitkään ihmisten kohtaamisesta ja miten joskus aivan tuntemattomienkin kesken syntyy ihmeellinen yhteys.

Mieheni on joskus päivitellyt taipumustani löytää (muiden) puheliaiden naisten seuraan. Näin kävi myös nykyisen Oxfordin majapaikan suhteen.  Asun Jerichossa, keskustan ja työpaikan (entinen Radcliffen sairaala, jossa käydään joissakin vanhoissa Morsen jaksoissa) tuntumassa omakotitalon yläkerran huoneessa, missä on oma pieni parveke. Perheen äiti on korealaissyntyinen kotirouva, joka vuokraa poismuuttaneiden lasten huoneita. Englantilainen isä on töissä Koreassa professorina. Kaksi lasta asuu vielä kotona: vanhempi on töissä Oxford University Pressillä (lähes samassa korttelissa sekin) ja nuorin on lukiolainen. Aamiaisella puhuimme kauan suhteista lapsiin ja sopivasta liean mitasta. Hän pelkäsi liean olleen liian lyhyt (26-vuotias lapsi asuu edelleen kotona), kun taas minä edustan ehkä toista ääripäätä. Erilaisista elämäntilanteista ja kulttuureista huolimatta ajatuksemme kävivät hämmästyttävällä tavalla yksiin ja tunsimme ymmärtävämme toisiamme. Perheissä ihanteet ja tieto parhaasta mahdollisesta eivät aina kohtaa, vaan käytännöt voivat hyvästä tahdosta huolimatta olla jotakin muuta. Vuokraemäntäni sanoi antaneensa lapsille kaikkensa, mutta olevansa silti epävarma ”lopputuloksesta”. Täällä kilpailu on kovaa koulussa ja töissä ja kunnianhimoisten perheiden lapset stressaantuneita, mikä kanavoituu tietenkin kotona olevaan äitiin. Minäkin annan kaikkeni sen minkä fyysisesti ja usein varmasti myös henkisesti poissaolevana pystyn. Mies kantaa arjen läsnäolosta leijonanosan. En tiedä, mihin se riittää, mutta toivon tietysti todella, etten aiheuta omalla toiminnallani korvaamatonta mitään jälkeä aikaan lapsissani. Riittämättömyys, se meitä kaikkia äitejä yhdistää! Näen tunteessa kuitenkin myös hyvää, se kertoo jonkinlaisen herkkyyden olevan olemassa. Ei kai itsekriittisyydessä ole mitään pahaa, kunhan se ei ole liiallista. Mutta nurkan takana kurkkii, myönnän.

Tänään on toivottavasti yhtä kiva päivä kuin eilen. Alkukesän lausuntojen kirjoittamisen, hakemuksien tekemisen, konferenssivalmistelujen ja jopa työhaastatteluun valmistautumisen jne. jälkeen nyt voisi olla viikko, jolloin saan tehdä vain tätä yhtä asiaa: tutkia ja kirjoittaa. Siihen liittyen yhden esitelmän valmistelua heinäkuun alkuun Leedsiin sekä kirjan toinen luvun kirjoittamista. Mutta kaikki samaa teemaa, mikä tuntuu todella etuoikeutetulta!



 
Keittiön ruokapöytä.
 
Korealainen tiskiharja.
 
Tässä talossa tehdään paljon itse ruokaa
 

Näkymä parvekkeeltani.