Aamiaiskeskusteluja Jerichossa

Viimeiset viikot ovat menneet sumuisasti Oxfordissa ja Jyväskylässä, mikä ei ole paljoa haitannut, koska olen istunut lähinnä töissä. Roomassa saatu flunssa kesti parisen viikkoa, satoi ja oli kylmä, ja lisäksi kirjan ensimmäinen luku piti saada valmiiksi, joten päivät olivat pitkiä ja välillä yötkin. Teetä kului Cherwell Streetin projektin naispuolisten jäsenten kämpässä ja taisi mennä jokunen lasi viiniäkin. Projektin naisilla on tapana rentoutua tekemällä ruokaa pitkän työpäivän jälkeen ja syödä pitkään ja hartaasti.  Itse ajattelin etukäteen, että täällä Englannissa en sitten käytä kovin paljon aikaa ruuan laittamiseen, mutta toisaalta oli mukavaa kokata ja istua rauhassa pöydän ääreen. Sieltä noustuamme kello läheni usein puolta yötä, joten tähän blogiinkaan ei enää juuri ollut voimia.

Välillä olin Suomessa järjestämässä Nobility Reconsidered -konferenssia (10.-12.6), mikä menikin oikein hyvin, vaikka sää hieman viileä olikin. Päijänne-risteily oli eksoottista monille ulkomaalaisille osallistujille. Lohta ja muikkuja syötiin joka päivä ja mikä tärkeintä, konferenssissa oli todella mukava henki. Ja olivathan ne esitelmätkin mielenkiintoisia! Mielenkiintoisin palaute, minkä sain, tuli erään romanialaisen rouvan suusta - Sinä et ole kyllä oikea skandinaavi! Puhuimme pitkään ihmisten kohtaamisesta ja miten joskus aivan tuntemattomienkin kesken syntyy ihmeellinen yhteys.

Mieheni on joskus päivitellyt taipumustani löytää (muiden) puheliaiden naisten seuraan. Näin kävi myös nykyisen Oxfordin majapaikan suhteen.  Asun Jerichossa, keskustan ja työpaikan (entinen Radcliffen sairaala, jossa käydään joissakin vanhoissa Morsen jaksoissa) tuntumassa omakotitalon yläkerran huoneessa, missä on oma pieni parveke. Perheen äiti on korealaissyntyinen kotirouva, joka vuokraa poismuuttaneiden lasten huoneita. Englantilainen isä on töissä Koreassa professorina. Kaksi lasta asuu vielä kotona: vanhempi on töissä Oxford University Pressillä (lähes samassa korttelissa sekin) ja nuorin on lukiolainen. Aamiaisella puhuimme kauan suhteista lapsiin ja sopivasta liean mitasta. Hän pelkäsi liean olleen liian lyhyt (26-vuotias lapsi asuu edelleen kotona), kun taas minä edustan ehkä toista ääripäätä. Erilaisista elämäntilanteista ja kulttuureista huolimatta ajatuksemme kävivät hämmästyttävällä tavalla yksiin ja tunsimme ymmärtävämme toisiamme. Perheissä ihanteet ja tieto parhaasta mahdollisesta eivät aina kohtaa, vaan käytännöt voivat hyvästä tahdosta huolimatta olla jotakin muuta. Vuokraemäntäni sanoi antaneensa lapsille kaikkensa, mutta olevansa silti epävarma ”lopputuloksesta”. Täällä kilpailu on kovaa koulussa ja töissä ja kunnianhimoisten perheiden lapset stressaantuneita, mikä kanavoituu tietenkin kotona olevaan äitiin. Minäkin annan kaikkeni sen minkä fyysisesti ja usein varmasti myös henkisesti poissaolevana pystyn. Mies kantaa arjen läsnäolosta leijonanosan. En tiedä, mihin se riittää, mutta toivon tietysti todella, etten aiheuta omalla toiminnallani korvaamatonta mitään jälkeä aikaan lapsissani. Riittämättömyys, se meitä kaikkia äitejä yhdistää! Näen tunteessa kuitenkin myös hyvää, se kertoo jonkinlaisen herkkyyden olevan olemassa. Ei kai itsekriittisyydessä ole mitään pahaa, kunhan se ei ole liiallista. Mutta nurkan takana kurkkii, myönnän.

Tänään on toivottavasti yhtä kiva päivä kuin eilen. Alkukesän lausuntojen kirjoittamisen, hakemuksien tekemisen, konferenssivalmistelujen ja jopa työhaastatteluun valmistautumisen jne. jälkeen nyt voisi olla viikko, jolloin saan tehdä vain tätä yhtä asiaa: tutkia ja kirjoittaa. Siihen liittyen yhden esitelmän valmistelua heinäkuun alkuun Leedsiin sekä kirjan toinen luvun kirjoittamista. Mutta kaikki samaa teemaa, mikä tuntuu todella etuoikeutetulta!

 

Keittiön ruokapöytä.

 

Korealainen tiskiharja.

 

Tässä talossa tehdään paljon itse ruokaa

 


Näkymä parvekkeeltani.